Pieni huone, jossa mennään vauhdilla, lyödään lujaa ja juostaan välillä seinään tai kaveria päin. Squashissa saa lyhyelläkin harrastuspohjalla hien pintaan ja itsensä väsyksiin, mutta huipputasolla se on useiden mailapelien tapaan globaalisti kilpailtu laji tavalla, jota suomalainen peruspenkkiurheilija ei välttämättä hahmota.
185 maassa ja jokaisessa maanosassa harrastetun lajin keskittymiä ovat Egypti (noin neljä miljoonaa rekisteröityä pelaajaa), Ranska ja Englanti. Kaikkiaan squashia pelaa maailmassa noin 20 miljoonaa ihmistä.
Kasvualueita ovat Yhdysvallat ja Itä-Eurooppa, jälkimmäisessä etenkin Puola ja Tshekki. Maailmanlistoja hallitsevat niin miehissä kuin naisissa egyptiläiset, mutta etenkin Yhdysvalloista tulee jatkuvasti uusia nimiä kärkijoukkoon.
Joukkueiden EM-kisat piti pelata elokuun lopussa Helsingissä, mutta kansainvälinen liitto ilmoitti jo huhtikuussa niiden peruuttamisesta pandemiatilanteen ja rajoitusten vuoksi. Suomen squashliiton toiminnanjohtaja Mika Monto myöntää, että päätös ja etenkin sen tekotapa oli iso pettymys.
– Olimme tehneet kisojen eteen töitä pari vuotta, ja siitä olisi tullut tärkeä näyteikkuna pelaajille ja lajille. Erityisesti harmittaa, että liiton piti ilmoittaa päätös kisoista kesäkuun alussa, mutta he tekivät sen 5–6 viikkoa etuajassa.
Täysin hukkaan valmistelut eivät kuitenkaan menneet. Monto korostaa, että kontakti Pasilan kauppakeskus Triplaan ja sinne suunniteltuihin peliareenoihin on tärkeä.
– Squash on niitä lajeja, jota suurempi yleisö ei tule katsomaan. Laji pitää viedä ihmisten luo.
Kössibuumi katkesi lamaan
Suomessa squashbuumi jylläsi 1980-luvulla. Pelaajia oli parhaimmillaan yli 70 000 ja halleja nousi ympäri maata lähes samaan tahtiin kuin kuntokeskuksia, aerobicsaleja ja jäähalleja.
Kun nousukausi katkesi 1990-luvun lamaan, häipyivät myös kössimailat katukuvasta. Firmat lopettivat työntekijöiden vakiovuorot, hallit tyhjenivät ja konkurssejakin nähtiin.
– Sanoisin, että aallonpohja oli kymmenkunta vuotta sitten. Viime 4–5 vuoden ajan lisenssipelaajien, harrastajien, lajista kiinnostuneiden ja kenttävarausten määrä on pikkuhiljaa kasvanut. Siinä ovat auttaneet yllättävätkin asiat, kuten kössikeskustelu YleX-radiokanavalla ja muutaman julkkiksen lajipuffaus sosiaalisessa mediassa, Mika Monto kommentoi.
Nykyisin Suomessa on aktiivipelaajia noin 25 000 ja kenttiä 150. Viimeisimpien tilastojen ja mittareiden mukaan suosio on kasvussa, ja eniten on lisääntynyt naispelaajien sekä 20-30-vuotiaiden harrastajien määrä.
– Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen pari vuotta sitten tekemä tutkimus yllätti meidätkin: naisten osuus harrastajista oli noussut yli puoleen 52 prosenttiin. Toinen ryhmä, jossa squashin suosio on kasvanut merkittävästi, ovat pari-kolmekymppisten miesten peliporukat, Mika Monto avaa.
Huipputasolla squash on raastava peli, joka muistuttaa varsinaisen kontaktin puuttumisesta huolimatta monin tavoin kamppailulajia. Toistuvat intensiivisiä sprinttijaksot pienellä palautumisajalla tekevät siitä hyvin fyysisen, mutta samalla kyseessä on taitolaji, jossa peliä ja vastustajaa pitää osata lukea – hämärän rajamaillakin mentäessä.
Harrastuksena se ei ole yhtä suosittua kuin sulkapallo tai etenkään valtavan innostuksen viime aikoina Suomessa herättänyt padel.
Monto korostaa, ettei padelhuuma haittaa kössiväkeä.
– Eivät nämä lajit syö toisiaan, pikemmin päinvastoin. Padelista innostuneet kokeilevat helpommin muita mailapelejä, ja squash tarjoaa enemmän fyysistä haastetta sitä kaipaaville. Monet entiset kössiaktiivit ovat myös saaneet lajiin uuden kipinän padelharrastuksen myötä.
Soini yrittää nousua huipulle
Hieman varttuneemmat urheilun seuraajat muistanevat suomalaispelaajista Sami Elopuron ja Tuula Minetin (o.s. Myllyniemi). Elopuro oli maailmanlistalla parhaimmillaan kuudes vuosina 1992–1993, mikä on yhä korkein rankkaus, johon suomalaispelaaja on yltänyt yksilömailapelissä.
Minetti taas hallitsi kotimaan kenttiä suvereenisti 1980-luvulta lähtien voittaen kaikkiaan 20 SM-kultaa, viimeisen 45-vuotiaana (!) vuonna 2009. Squashin maailmanlistalla hän oli parhaimmillaan 14:s vuonna 1992. Naisista yksilömailapelissä korkeammalle on yltänyt vain sulkapalloilija Anu Nieminen (13:s vuonna 2002).
Emilia Soini, 25, on suomalaisista nykypelaajista lähimpänä kansainvälistä huippua. Kuun taitteen SM-kisoissa kuudennen aikuisten mestaruutensa ottanut helsinkiläinen on naisten maailmanlistalla sijalla 48.
Soini asui ja harjoitteli lähes kuusi vuotta New Yorkissa, jonne hän päätyi tutustuttuaan kouluvuonnaan ystäväperheen squashia pelaaviin tyttäriin. Soinia nuoremmista tytöistä tuli hänen treenikavereitaan ja valmennettaviaan, ja suomalaiselle tarjottiin tilaisuutta pelata ammattilaisena sekä tehdä ohessa valmennustöitä.
Tärkeintä USA:n ajassa oli kuitenkin, että Soini sai kontaktin omaan valmentajaansa, egyptiläiseen ex-huippupelaaja Wael El Hindiin.
– Kehityin valtavasti sekä kentällä että ulkopuolella, kun kaikki tekeminen ammattimaistui ja kasvoin enemmän aikuiseksi. Oli se aika rankkaakin, kun Wael näytti, mitä kaikkea olin tehnyt alusta asti väärin… Mutta ilman häntä ja New Yorkin vuosia olisin jäänyt paljon alemmalle tasolle.
Nykyisin Soini ja maajoukkuekaveri Riina Koskinen jakavat kimppakämpän Helsingin Pitäjämäessä, lähellä Talin palloiluhallia. Harjoituksia on kahdesti päivässä kuutena päivänä viikossa, ja koronan sekä Suomen ulkopuolisen maailman matkustusrajoitusten hellittäessä Soinin kisakalenteri on alkanut täyttyä.
– Kesäkuussa lähden kisoihin Washingtoniin, sieltä Chicagoon ja elokuussa Englantiin. Koronavuoden aikana rankingini on jopa noussut, mutta pahin tilanne oli silloin, kun Suomessa suljettiin kaikki hallit ja harjoittelupaikat.
Täysipäiväisestä urheilijan elämästä huolimatta Soini heittää elävänsä ”vahvasti Kelan tuella”. Tilanne on tuttu usealle huippua tavoittelevalle urheilijalle Suomessa, mutta tavoitteista ei tingitä:
– Aloitin kössin 8-vuotiaana, koska se oli niin kivaa. Pyrin itsekin olemaan nuorimmille kannustava ja ohjaava valmentaja, mutta kilpailuhenkisenä haluan olla muutakin kuin Suomen paras. Ykkössija maailmanrankingissa voi kuulostaa mahdottomalta, mutta sitä pitää tavoitella.
Ex-ammattilainen ja korkeimmillaan maailmanrankingissa sijalle 45 yltänyt Mika Monto ei halua ryhtyä ennustajaksi, mutta arvioi Soinin mahdollisuuksien nousta maailman 10–20 parhaan naispelaajan joukkoon olevan realismin rajoissa.
– Se vaatii työtä, ehjänä pysymistä ja oikeita valintoja, mutta ei se mahdotonta ole. Lahjakkuudesta asia ei jää kiinni; nyt kysytään ennen kaikkea sitoutumista. Seuraavat 3–4 vuotta näyttävät, mihin asti ”Emppa” menee.
