2010-luvulla keskusteltiin jalkaväkimiinoista. Tv:stä nähtiin, miten raivaamattomat miinat vammauttivat Afrikan lapsia. Kansallinen muistimme ulottui sotavuosien miinatuhoihin, joista sotainvalidimme yhä kärsivät. Toki tiedettiin, että suomalaisten miinavammat aiheutuivat yleensä vihollisen miinoista, mutta miinoista silti.
Maastoon jääneet miinat herättivät kammoa ja moni valtio kannatti miinakieltoa. Tosin meidän miinamme eivät lojuneet maastossa, vaan olivat varastoissaan armeijan turvallisissa kallioluolissa. Suomessakin vaadittiin miinakieltoa. Olisimme esimerkkinä myös Venäjälle, se kun ei aikonut luopua miinoistaan.
Yritin osallistua keskusteluun miinojen puolesta. Olin käynyt Tekesin edustajana työmatkalla Tanskassa tutustuen uusiin maatalousteknologioihin. Pellon laidalla oli pari tukiasemaa. Ne paikansivat etäohjattavaa traktoria, jonka sijainti näkyi tietokoneen ruudulle. Isäntä istui kotona ja antoi traktorille etäkäskyjä.
Tuollainen paikannus soveltuisi myös miinakenttien rakentamiseen ja purkuun. Maastoon asetettua miinaa osoitetaan paikkalähettimellä ja paikkatieto siirtyy tietokoneen bittikarttaan. Konfliktin jälkeisessä purkuvaiheessa tiedettäisiin miinojen tarkat paikat. Asia hoituisi GPS:lläkin, mutta sitä vihollinen voi häiritä. Nykyisin tähän on uudempiakin ratkaisuja, mutta silloin oli silloin.
Reservin alikersanttina ryhdyin maanpuolustustoimiin ja päätin pelastaa rajojemme turvaksi hankitut miinavarastot. Ottawan kieltoa ei tarvita, sillä uusi teknologia ratkaisee miinojemme käyttöturvallisuuden.
Pikkuvirkamiehen näkemykset eivät päässeet esille, sillä miinojen tuhoamista ajettiin voimalla. Päätin käyttää viimeistä oljenkortta ja laadin miinapurun teknologiaa esittelevän asiantuntijaraportin. Raporttini ei tainnut edetä päättäjien pöytiin.
Suomi liittyi Ottawan miinakieltoon. Miljoona jalkaväkimiinaa tuhottiin räjäyttämällä. Suurin osa päättäjistä ei tuolloin tiennyt, että digipaikannetut miinat löydetään maastosta parin sentin tarkkuudella. Kriisitilanteen jälkeen puretut miinakentän eivät vaarantaisi ketään.
Kun miinoista on alettu taas keskustella, tulisi päättäjien saada oikeaa tietoa. Perinteinen tieto on historiaa. Valtioneuvoston tulisi teettää selvitys nykymiinojen käyttötavoista, sotaominaisuuksista, riskeistä ja purkamisesta. Samalla tulisi esitellä miinoja korvaavat vaihtoehdot. Voidaan keskustella asiallisesti kun tiedetään, mistä on kysymys.