Sain Torniossa parkkisakon, jota kutsutaan pysäköintivirhemaksuksi, ettei sen murtunut saaja älyäisi, kuinka vatipäinen lappu on kyseessä.
Se ei ollut ensimmäinen parkkisakko eikä se ole viimeinen. Minulle on kroonisesti vaikeaa muistaa suorittaa liikenteen sujuvuutta parantavia tekoja parkkipaikalla, jossa olen yksin.
Tutkailin parkkisakkoa kaupungin äärettömässä hiljaisuudessa.
Torniolaisessa parkkisakossa on jotakin samanlaista kieroutunutta ison maailman meininkiä kuin muuttaisi asumaan tullin viereen kohoavaan kerrostalokomistukseen.
Kaupunki on edelleen taskumallia, mutta suuren kaupungin huonot puolet on saatu mahdutettua asumiskompleksiin. Parvekkeen alta suristaa neljä miljoonaa autoa vuodessa. Ikkunalauta ja ihmiskeuhko mustuu liikenteen pölystä.
Torniolainen, ja lappilainen, parkkisakko on niin turha järjestely, että sen voi ottaa keskisormen nostona kaupungin isiltä ja äideiltä. Se on piruilua. Byrokratiaa. Hullutusta ja höpötystä. Se tarkoittaa, että et ole tervetullut tänne. Se saa kaupungissa pysäköivät vilkuilemaan kelloa, hermoilemaan minuuttien kanssa, olemaan kaikkea muuta kuin sitä, mitä Lappi haluaa edustaa.
Parkkipirkossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän vain tekee työtä, jolla ei ole tarkoitusta. Mutta koska toimella on työllistävä vaikutus, tointa ei tietenkään voi lopettaa. Työllisyys ennen kaikkea!
Se on todellakin ennen kaikkea, olemmehan Lapissa, jossa työllistävällä vaikutuksella voi perustella minkä houruamisen tahansa.
Mutta kitinät sikseen, minulla on kehitysehdotus. K. Kulmuni and the Boys, ottakaa koppi.
Annetaan pirkkojen jatkaa työtään, mutta tehdään heidän työstänsä järkevää.
Pysäköinninvalvojat sakottakoon törttöilijöitä entiseen tapaan sillä ehdolla, että jokaista parkkisakkoa vastaan pirkko kirjoittaisi satunnaiselle oikeinpysäköijälle viiden euron lahjakortin paikalliseen kahvilaan tai ravintolaan.
Se olisi kiitos siitä, että toimi oikein. Se olisi tervetulokutsu mukavaan kaupunkiimme. Tähän, joka on pieni ja juuri siksi maailman mukavin.