Kolumnit

Tästä syystä en lue suomalaisia romaaneja

Eero Leppänen

En lue suomalaisia romaaneja, koska en ymmärrä niitä.

Suomalaiset kirjat ovat mielestäni todella koukeroisia. Se tekee niistä vaikeita lukea.

Minulla on teoria, mistä tämä koukeroisuus johtuu.

Olemme hiljainen, itseksemme jurottava kansa, me käymme jatkuvasti sisäistä monologia, jota ei koskaan tarvitse testata kuulijoilla. Sellainen sisäinen jaarittelu on usein kielellisesti rikasta, mutta tuottaa paperille koukeroista kerrontaa.

Sisäinen monologimme tuo kirjallisuuteemme liikaa symboliikkaa, palapelimäisiä rakenteita ja epäselvää juonenkulkua.

Kansakunnat, jotka ovat sosiaalisempia ja keskuudessaan innokkaampia höpöttelemään toistensa kanssa, tekevät myös selkeämpää kirjallisuutta. Esimerkiksi jenkit tekevät lukemisen helpoksi tyhmentämättä tekstiään. Ilmaisu on enemmän dialogia kuin monologia.

Vaikeasti etenevä lause ei nimittäin kerro kirjoittajansa älykkyydestä.

Lisäksi suomalaista nykykirjallisuutta vaivaa liiotellun rajujen aiheiden käsittely. Asiat viedään äärimmilleen. Juopot ovat juoppohulluja, rikolliset sadisteja ja perheväkivalta raiskauksia ja murskaantuneita luita.

Kyllä vaikeita aiheita saa käsitellä, liioitteluun on harvoin silti tarvetta.

Ahdistuksen ja kauhun, mutta myös rakkauden ja kasvun tarinat voivat löytyä myös pienemmistä ja vähemmän dramaattisilta näyttävistä tilanteista. Niitä löytyy tavallisen kerrostalon tai omakotitalon uumenista. Niitä löytyy kodeista, joihin ei ole koskaan soitettu poliiseja tai ambulanssia, ihmisistä, jotka eivät näytä minkään tarinan päähenkilöiltä.

Sellaisia tarinoita amerikkalaiset osaavat kirjoittaa. Lukekaapa vaikka Raymond Carveria, Annie Prouxlia tai viimeaikaista suosikkiani Elizabeth Stroutia.

Onneksi kaikkitietävä kertoja on tekemässä paluuta. Se ei viime vuosikymmeninä ole ollut kovin suosittu ja sitä on pidetty vanhanaikaisena.

Romaanit varsinkin Suomessa kirjoitetaan yleensä vahvasti subjektiivisista näkökulmista. Näemme ja kuulemme saman mitä päähenkilökin. Päähenkilö voi myös vaihdella luvusta toiseen. Kerronta muistuttaa elokuvaa.

Charles Dickensin kirjat ovat klassisia esimerkkejä kaikkitietävän kerronnan voimasta. Tällainen kertoja tietää enemmän kuin kirjansa henkilöt tietävät. Kertoja tietää mitä tulee tapahtumaan ja annostelee tietoa tarinankerronnan tarpeiden mukaan. Sellaiselle on nyt taas tilausta.

Amerikkalaiskirjailija Celeste Ng sanoo tuoreessa haastattelussa, että ihmiset haluavat kuunnella ääntä, joka kokoaa palaset yhteen. "On nautinto olla tarinankertojan johdateltavana." (HS. 12.5. 2019)

Minäkin haluan tarinan. En halua, että kirja tuntuu luennolta, elokuvan käsikirjoitukselta tai älykkyystestiltä, väkivaltapornosta puhumattakaan.

Kirjoittaja on verkkotuottaja. Twitterissä @eero_leppanen


Kommentit (9)

  • Nimetön

    Stroutin romaanien perheväkivallan kuvaukset ovat piinallisen karmivia, niissä pohditaan myös sitä, kuinka väkivaltakokemukset vaikuttavat ihmisen valintoihin vielä vuosikymmenten päästä. Proulxilla on suorastaan makaabereja väkivaltakuvauksia irti leikattuine jalkaterineen…. Eivät jää jälkeen kotimaisista piirun vertaa tässä suhteessa.

  • Esko Jaakkola

    Kylläpä nyt niputetaan ja yleistetään eri kansallisuuksien kirjallisuutta.

    Lyön vetoa, että tämä näkemys on syntynyt muutaman kenties nimekkään kirjan lukemisen perusteella. Eivät suomalaiset kirjat mahdu samaan muottiin, eivätkä amerikkalaiset jne.

    Aika hölmö ja asenteellinen kirjoitus.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös