Jotta ongelma voidaan ratkaista, se on ensin tunnistettava ja tunnustettava. Sen jälkeen voidaan miettiä keinoja, millä ongelmasta päästään eroon.
Perinteinen ongelmanratkaisukaava ei näytä toimivan Lapissa, missä on käyty jälleen kiivasta, mutta yksipuolista keskustelua porotalouden ongelmista. Tällä kertaa äänessä on ollut lähinnä yksi mies, Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinen , jonka mukaan porojen ylilaidunnus on tunturi-Lapin luonnon suurin uhkatekijä (LK/PS 13.9.). Professori on yrittänyt haastaa poroväkeä, Saamelaiskäräjiä, valvovia viranomaisia ja luonnonsuojelujärjestöjä julkiseen keskusteluun ongelmasta – turhaan.
Syy vaikenemiseen ei ole ainakaan se, etteikö ongelmaa olisi olemassa. Jokainen tunturissa liikkuva voi nähdä omin silmin sen, minkä faktatkin todistavat.
Metsäntutkimuslaitos alkoi arvioida talvilaidunten kuntoa valtakunnan metsien inventoinnin yhteydessä 1976. Sen jälkeen maajäkälän keskipeittävyys on pienentynyt 75:llä ja jäkälien biomassa reilulla 60 prosentilla Ylä-Lapin porojen talvilaitumilla. Pudotus on ollut suurin Enontekiön Näkkälän ja Käsivarren paliskunnissa. Tutkijat selittävät ilmiötä pitkälle laidunnuspaineella eli sillä, että poroja on paikoin liikaa luonnonravintoon nähden.
Loppuun syödyt laitumet ovat pakottaneet porolliset ruokkimaan yhä enemmän eläimiään. Paliskunta toisensa jälkeen on muuttunut suureksi porotarhaksi, mikä uhkaa paitsi poroelinkeinon kannattavuutta myös puolivillin poron imagoa ja vapaan laidunoikeuden perusteita.
Tilanteesta on turha syyttää poronomistajia. He toimivat vallitsevien sääntöjen mukaan yrittäen selvitä kovalla työllä arkipäivän haasteista, joita alalla riittää.
Laidunongelman ratkaisemiseen tarvitaan kotikonstien lisäksi poliittisia päätöksiä. Maa- ja metsätalousministeriö voisi perustaa eri intressipiirien kanssa työryhmän miettimään keinoja poroelinkeinon ja tunturiluonnon pelastamiseen. Sen ohessa olisi hyvä käydä perusteellinen, mutta kiihkoton keskustelu siitä, miten paljon Lapin luonto kestää poroja ja missä menee järkevän ruokinnan raja.
Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila ei näe julkiselle keskustelulle tarvetta. Hän vähättelee Käsivarren laidunongelmia ja muistuttaa, että laidunten kulumisesta kärsii lähinnä poroväki (LK/PS 16.9.). Näkemys on outo, sillä kyse ei ole vain porolaitumesta, vaan myös luonnosta, joka kuuluu meille kaikille. Siksi avoin dialogi asiasta on paitsi välttämätöntä myös porotalouden etu.