Harvoin on tullut vastaan yhtä tehokkaasti silmiä avaavaa kampanjaa vastaan sosiaalisessa mediassa kuin tällä viikolla käynnistynyt Minä myös, #metoo.
Naiset vain ilmoittavat jääneensä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi jossain vaiheessa elämäänsä. Jotkut kertovat kokemuksistaan avoimemmin. Joillekin asia on niin kipeä, etteivät he halua tai kykene jakamaan edes lyhyttä tekstiä. Se on aivan ok.
Järisyttävintä kampanjassa ei ole ollut miesten tekojen törkeys, vaan niiden järjestelmällinen kokeminen nuoruudesta asti sekä niihin turtuminen. Ja että sen kohteeksi ovat joutuneet niin monet.
Voimme pyöritellä asiaa vaikka kuinka paljon, mutta lopputulos pysyy samana: ahdistelijoina ovat lähes aina miehet. Tämä ei tarkoita, että kukaan väittäisi kaikkien miesten olevan sikoja.
Asiasta metakan nostaminen ja ahdistelun huumorilla kuittaamatta jättäminen eivät ole akkojen kitinää vaan hemmetin vakava asia.
Kärjistetty valkoisen heteromiehen rooli on yhteiskunnassa helpoin mahdollinen. Ei tarvitse jatkuvasti pelätä ahdistelijoita, voi oikeastaan tehdä mitä huvittaa eikä tule lasikattoja vastaan.
Feminismistäkin voimme poimia rusinat pullasta. Kun naiset ovat taistelleet vuosikymmeniä sen eteen, etteivät he ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaan naiseus on vain osa identiteettiä, olemme vain voineet todeta, että tämä koskee myös meitä. Ja niin koskeekin.
Kun on elänyt näin helppoa elämää kohta 30 vuotta, on ihan turha huijata ketään väittämällä, että ymmärtäisi miltä naisista jatkuvat ahdistelukokemukset tuntuvat. Ei, vaikka jokin yksittäinen olisikin omalle kohdalle sattunut.
Nyt ei olekaan kyse, miltä miehistä tuntuu tai ei tunnu. Tätä keskustelua ei voi sivuuttaa viemällä sitä sivuraiteille miesten kokemaan ahdisteluun tai perättömiin raiskaussyytöksiin. Ne ovat toki myös tärkeitä asioita, mutta toisella kertaa. Nyt kyse on siitä, että naisten kokema ahdistelu on aivan liian kiinteä osa kulttuuria ja asian pitää muuttua.
Tällaisissa tapauksissa on helppo sivuuttaa oma vastuu demonisoimalla ahdistelijat joiksikin muiksi. Että enhän minä eikä minunkaltaiset. Mutta kun juuri meidän kaltaiset.
Ei ahdistelu tapahdu varjoisilla kujilla, vaan työpaikoilla, tavallisten ihmisten illanvietoissa ja julkisissa liikennevälineissä. Sitä tekevät puolisot, isät, sedät ja serkut.
Sinänsä tyhmä huomio, mutta tuntuu, että kevyimmin naisten ahdisteluun suhtautuvat miehet, joille visiitti homobaariin on mahdoton ajatus. Jos siellä vaikka joku lääppisi kysymättä tai kysyisi harrastamaan seksiä. Voi kauhistus.
On helppo sanoa, että asiaan pitäisi kaikkien puuttua ahdistelun tapahtuessa. Kun jäätyy arjessa kaupan kassallakin yllättävässä tilanteessa, niin tuntuisi hieman rohkealta luvata puuttua ahdisteluun, kun sitä näkee.
Iso osa ongelmaa ovat lähtökohtaisesti pielessä olevat asenteet. Ensimmäinen pieni suuri askel onkin, että mies tajuaa olla olematta sika, huomauttaa asiasta myös kaverilleen tämän puhuessa sikamaisesti naisista. Jos tämä ei mene perille, niin kehottaa miettimään haluaisiko samoja asioita omalle tyttärelleen.
Vaikeasti jäljitettävä Ounasvaaran Ahma tarkkailee kaupungin ja maailman asioita mäkihyppytornien kupeesta, mutta metsän puolelta.