Jaahas, ei täällä tarvinnutkaan enää takkia. Hävettäähän se asia huomata vasta ulkona, mutta ei sille mitään kehtaa enää tehdä.
Onneksi kaupan vihannesosasto viilentää.
Kauppalistassa lukee jostain syystä ”parsaa”.
Itse en ole sitä siihen kirjoittanut, mutta on kuulemma parsakausi. Eikä ole. Ei voi olla parsakausi, kun vastahan tässä oli pari viikkoa sitten laskettelukausi.
Eihän sieltä kaupasta tietenkään mitään parsoja löytänyt. Tai no, olihan niille paikka merkittynä, mutta laari ammotti tyhjyyttään. Muilla oli parsakausi jo alkanut.
Aamulla sitä herää silmät rähmässä ja nenä tukossa. Siitepölykausi? Ei missään tap…
Verhoja avatessa valkenee, että se muuten on tuo parvekkeen edustan koivurivistö tasan tarkkaan tämän olon takana. Missä ne antihistamiinitkin ovat, kun niitä on tarvitaan? Mikä on tämä vaalean vihreä väri, jota ei ole vielä eilen ja nyt se hallitsee maisemaa joka puolella?
Entä missä ovat shortsit? Missä ihmeessä shortsit ovat talven jäljiltä? Talvitakkeja kyllä on tuulikaappi rivi täynnä.
”Pitää nauttia kun on lämmintä”, äidin suusta kuultuna on pinttynyt aivojen muistinystyröihin lapsuudesta ja nuoruudesta.
Miten voi nauttia, kun tuntee sulavansa töihin mennessä? Pitäisi olla joku siirtymäaika tällaisissa asioissa. Ehtisi keho sopeutua.
Olenko aina kyennyt olemaan farkuissa töissä? Nämähän hiostaa aivan älyttömästi.
”On varmaan kesän lämpimin viikko”, sanoo kaveri.
Olkoot.
Koskenrannassa voi sentään katsoa jäiden lipuvan Jätkänkynttilän alta. Nekin näyttävät olevan väärässä paikassa.
En onneksi taida olla ainut, jonka aika-avaruusjatkumo on hieman pielessä. En tosin tiedä, voiko sillä itseään lohduttaa, kun muut myöhästelijät ovat elottomia jäälauttoja. Lohduttaudun silti. Jäälautalla oleilu kiinnostaisi muutenkin, kun kaivan jäätelökioskilla kolikoita lompakosta, josta löytyy vielä talven reissun jäljiltä ihan väärän maan killinkejä.
Illalla kesän ulkokoriskautta avatessa tunnelma on lähes trooppinen. Puuttuu vain Etelä-Euroopasta tuttu sirkkojen sirinä.
Juomapulloa tauolla huulille nostaessa ei kuulu korvan juuresta sirinää vaan ininää. Mielessä kuuluu vain luja EI. Ei vielä.
En tiedä onko hyttysen kannalta väliä, tappaako sen väkivaltaisella ja aggressiivisella läimäisyllä vai hennosti läpsäisten. Väkivaltaisuus helpottaa omaa mieltä siinä hetkessä enemmän. Mutta vain hetkeksi.
Pakko se on hyväksyä, että luontoäiti tämänkin erän tulee voittamaan.
Kun auton talvirenkaat eivät mahdu omaan varastoon, pitää niitä säilyttää sukulaisen nurkissa tunnin matkan päässä. Eikä sinne ainakaan työpäivien jälkeen ehdi renkaita vaihtamaan. Pitäisi tuolle pyörällekin jotain tehdä.
Viikonloppuna ei keksinyt enää tekosyitä.
Renkaita vaihtaessa tulee yksi taloyhtiön paikallinen tarkkailemaan touhujani. Hieman hävettää.
”Tjaa, että talvirenkaita vaihtamassa. Pitäisi itsekin.”
Huh. En ollutkaan ainoa autoilija, jonka kesä pääsi yllättämään.
Ounasvaaran ahma on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, joka tarkkailee kaupungin ja maailman asioita mäkihyppytornien kupeesta, mutta metsän puolelta.