Viikonloppuilta. Rovaniemeläinen ravintola, jossa myydään muun muassa hampurilaisia. Ajatus jonkinlaisista illallistreffeistä.
Tila on sisään astuessa sen verran täynnä, että vapaana on pienistä pöydistä tasan yksi ainokainen. Siispä takit päältä, istumaan ja kasvishampurilaisia tilaamaan.
Viereisessä pöydässä nuorehko mies odottaa yksin annostaan. Pöydät ovat sen verran lähellä toisiaan, että tilanteessa itsessään on jo hieman kaurismäkeläistä tunnelmaa. Luontevinta on puhua viikonvaihteen Ilta-Sanomien sisällöstä, se kun sattuu olemaan luettavana.
”Ja tässä tämä haasteannos”, tarjoilija huikkaa iloisesti tuodessaan lautasen viereiseen pöytään.
”Mmmmmmitä”, kysyy ääni sisälläni.
Jos konsepti ei ole tuttu, niin tässä lyhyt tiivistys: Lukuisissa ravintoloissa on erilaisia haasteannoksia, jotka syömällä tietyn aikarajan sisällä, saa yleensä rahansa takaisin sekä nimensä kunniataulukkoon. On myös olemassa erilaisia syömiskilpailuja, joissa otetaan aikaa jonkun asian syömisessä tai lasketaan kuinka monta tietynlaista asiaa ehtii syömään tietyssä ajassa.
Itse olen perillä ruokahaasteiden luonteesta lähinnä tosi-tv:n kautta. Ja kyllä, kyseisille haasteille on oma tv-ohjelmansa.
Tällä kertaa haasteannos sisältää hampurilaissämpylän, useita pihvejä, paistettuja kananmunia, pekonia, sipulirenkaita ja ison kasan ranskanperunoita. Omat suonet tuntuvat menevän tukkoon pelkästään sen katselusta, vaikka se kalpeenekin pahimmille televisiossa näkemilleni. Tämäkin urheilu on siis huomattavasti sykähdyttävämpää paikan päällä seurattuna.
”Sori, tämä ei näytä kovinkaan kauniilta”, mies pahoittelee ennen kuin hyökkää annoksensa kimppuun.
Näyssä on jotain samaa kuin lapsena Avaraa luontoa katsoessa, kun krokotiili lyö leukansa juomapaikalla pahaa-aavistamattoman gnuuantiloopin kaulaan. Siis väkivaltaisuutta ja ahneutta, mutta myös vangitsevuutta.
Siinä missä normaalit ihmiset laittavat ruuan suuhunsa, pureskelevat sen ja nielaisevat, nyt ranskanperunat murskataan käsissä mössöksi ennen niiden suuhun laittamista, tai siis tunkemista, ja huuhdotaan alas veden avulla. Tahti on samanlainen kuin Valtakadun ja Jorma Eton tien väliaikaisella liikenneympyrällä, tehokas ja tasainen.
Ruuan laittaminen suuhun on melko yksinkertaista ja sananmukaista toimintaa. Siinä ei ole edes samanlaista kielellistä hämmentävyyttä kuin kenkien laittamisessa jalkaan, sillä oikeastihan jalat laitetaan kenkiin. Silti on todella vaikea olla vilkuilematta viereiseen pöytään.
Katse harhailee väärään suuntaan vähän väliä. Minä sentään näen tapahtumat, kun seuralainen yrittää syödä omaa annostaan pelkästään kuunnellen vieressä tapahtuvaa ahmimista. Ja se siis kuuluu. Koita siinä olla ylipäätään läsnä, kun sisäinen keski-ikäinen on hieman pöyristynyt, mutta henkinen lapsi huutaa taputtamaan tahtia ja kannustamaan.
Lyhyet katsekontaktit ruokaseuran kanssa sisältävät enemmän epäuskoa viereisen pöydän tapahtumiin kuin kiinnostusta toiseen osapuoleen.
Annos katoaa suursyömärin sisään reilusti alle aikarajan.
Kuvaa ottava tarjoilija kyselee kohteliaasti, että on tainnut mies ennenkin kokeilla vastaavia annoksia. ”Juu, voitin viime vuonna yhdestä kisasta 1 500 ja toisesta matkan Las Vegasiin.” Mies poistuu paikalta, ja savannille laskeutuu rauha.