”Vaikka saisit vakituisen työn, ostaisit asunnon, menisit naimisiin ja saisit lapsen, niin veljesikään ei tietäisi asiasta”, aloitti ystävä.
”Se on mahdollista”, vastasin.
”Voi hemmetti, Ahma.””Kyllä mie kertoisin, jos se kysyisi.”
Facebookin mukaan olen liittynyt palveluun yhdeksän ja puoli vuotta sitten. Eipä paljoa tuolloin mainokset häirinneet tai rasistinen ja seksistinen älämölö keskusteluja täyttänyt.
Eikä silloin tiennytkään, millainen vaikutus Harvardin yliopiston naisopiskelijoiden ulkonäön arviointiin suunnitellulla sivustolla olisikaan maailmassa ja mitä kaikkea hienoa sekä vähemmän hienoa se saisi aikaa.
Ehkäpä kikkelikuvien lähettely onkin tavallaan juurille palaamista tässä asiassa.
Suurimman osan sosiaalisen median varjopuolista saa valkoisena miehenä ohitettua sillä, että ei käytä aikaansa mielensä pahoittamiseen lukiessaan vaikkapa sanomalehtien Facebook-sivujen kommenttiketjuja tai että jaksaa ymmärtää, etteivät Twitterin 140-merkin nokittelut ja pätemiset ole suosiostaan huolimatta esimerkillistä keskustelukulttuuria.
Tuskinpa some koko keskustelukulttuuria on päässyt tuhoamaan, vaikka reilu kuusikymppinen äitini sitä epäsosiaaliseksi mediaksi nimittääkin. Siellä kun ei tarvitse enää kuunnella muita tai välittää, kuinka pahasti henkilökohtaisuuksiin menee toista haukkuessaan.
Nyt kuitenkin takaisin niihin avauskappaleen kolmeen viimeiseen sanaan: jos se kysyisi.
Vaivaannuttavan usein löytää itsensä myös tilanteesta, kun törmää tuttavaansa muutaman kerran vuodessa, ja sitten toinen päivittelee, kun en ole kertonut missä asun, mitä teen ja mitä kuuluu.
Mikseivät ihmiset enää kysy toistensa kuulumisia? Kuulumisia kysymällä noistakin, perin vaivaannuttavista hetkistä olisi selvitty paljon helpommalla.
Missä vaiheessa tilanne on kääntynyt niin päin, että oletuksena on jokaisen pitävän muut kartalla elämästään ihan kysymättä? Naurattavat ne Imgurin meemikokoelmat minuakin ja koiravideoiden kohdalla laitan suht usein äänet päälle, mutta miten ne ovat päässeet korvaamaan tavallisen kohteliaat keskustelunavaukset? Vai olenko vaan pudonnut limboon tämän asian kanssa, ja ainoastaan oma tuttavapiiri jättää kuulumiset kysymättä ainoastaan minulta?
Ehkäpä olen saavuttanut sen kriittisen iän, että alan pudota kelkasta ja haikailla vanhojen aikojen perään. Kaiholla muistelen aikaa, kun MSN Messengerin keskusteluikkunat hyppäsivät ruudulle, kun joku kysyi kuulumisia tai tervehti.
Omien Facebook-päivitysten kirjoittaminen tuntuu turhalta tyrkyttämiseltä eikä tässä haluaisi hirveästi osallistua siihenkään, että joku saisi epärealistisen hienon kuvan elämästäni pelkästään Facebook-profiiliani seuraamalla. Vaikea tosin kuvitella, kuinka se olisi silti mahdollista.
Ketä myöskään kiinnostaisi päiväni tai baari-illan kuvailuni Instagram- ja Snapchat-storyihin? Vaivaannuttaa, kun miettii ihmisten selailevan päivitysteni ohi miettien, että ei muuten kiinnosta tuonkaan sössötykset pätkääkään.
Luotan silti jatkossa siihen, että jos jotakuta kuulumiseni kiinnostaa, niin he kysyvät asiasta kyllä. Olen kieltämättä odotellut aika paljon.