Opas­koi­ra on Me­ri-La­pis­sa har­vi­nai­nen näky – koiran pu­hut­te­le­mi­nen saattaa ai­heut­taa vaa­ra­ti­lan­tei­ta

Opaskoira on Meri-Lapin seudulla niin harvinainen näky, etteivät ihmiset osaa kohdata koiraa oikealla tavalla. Työssä olevalla opaskoiralla on päällä heijastinliivi, jossa lukee "opaskoira" tai "guide dog" sekä valjaat. Silloin ulkopuoliset eivät saisi puhutella koiraa tai kiinnittää siihen mitään huomiota.

Keminmaassa asuva Jonna Javarus kertoo, että hänen opaskoiraansa puhutellaan jo haitaksi asti. Koiran häiritseminen voi aiheuttaa monenlaisia vaaratilanteita.

–Jos koiran huomio kääntyy tehtävästä pois, niin saatan törmätä tolppaan, jäädä auton alle tai eksyä, Javarus kertoo esimerkkejä.

–Joskus ihmiset suuttuvat, jos pyydän heitä olemaan puhumatta koiralle. Minulle kyllä voi tulla juttelemaan ja kyselemään koiraan liittyvistä asioista.

Pitkään koulutetut opaskoirat tietävät, että valjaat päällä ollaan töissä. Javaruksen neljävuotias labradorinnoutaja Iiri on virkaintoinen: se muuttuu täysin, kun työasu puetaan päälle. Siitä tulee jämäkkä ja rauhallinen, työhönsä keskittyvät koira.

Javarus pelkää, että koira hämmentyy, mikäli sille puhutaan, jopa lässytetään työaikana. Koira ei kohta ehkä erota, milloin se on töissä, milloin vapaalla.

Ihmiset suhtautuvat opaskoiraan vaihtelevasti. Suomessa on koulutettu opaskoiria vuodesta 1940 saakka, mutta siltikään opaskoiran kanssa liikkuvien oikeuksista ei välttämättä olla tietoisia.

–Jos menen koiran kanssa paikkaan, jossa en ole aiemmin käynyt, saatetaan minulle ilmoittaa, ettei sisälle saa tulla "lemmikin" kanssa. Silloin esitän opaskoirakortin, jolla todistan olevani opaskoiran käyttäjä, Javarus kertoo.

Joskus sivulliset kommentoivat Jonna Javaruksen tapaa kävellä koiran kanssa kadun vasenta puolta.

–Pidän koiraa kiinni vasemmalla kädelläni, koska haluan kantaa vahvemmalla kädelläni esimerkiksi kauppakassia tai avaan ovia. Toivon, etteivät ihmiset ohittaisi meidä koiran puolelta, vaan minun oikealta puoleltani.

Opaskoira Iiri työasussaan.

Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Labradorinnoutaja Iiri on ollut Jonna Javaruksen käytössä kaksi vuotta. Hän hankki opaskoiran helpottaakseen liikkumista.

–Koiran kanssa voi liikkua itsenäisesti. Ei aina tarvitse pyytää lenkille kaveria mukaan.

Hän on ollut suhteellisen tyytyväinen koiraansa, mutta hieman reippaampi koira olisi enemmän rivakkaliikkeisen Javaruksen makuun. Iiri on herkkä koira, jolla on vahva palvelu- ja miellyttämisen halu.

–Jokin aika sitten koiran kanssa oli jonkin verran ongelmia, kun Iiri väsyi henkisesti. Iän myötä sille on tullut lisää itseluottamusta.

Suomessa on vain 200 opaskoiraa. Jonna Javaruksen koira on ainoa laatuaan Kemissä. Torniossa ja Rovaniemellä opaskoiria on muutama.

Opaskoira voidaan myöntää näkövammaiselle, jonka liikkuminen on kepin kanssa varmaa. Myös suuntavaiston pitää toimia.

Haaveena hierojan ammatti

Kemijärveltä kotoisin oleva Jonna Javarus on sairastanut perinnöllistä silmänrappeumatautia syntymästään saakka. 17-vuotiaana sairaus eteni huomattavasti.

–Opiskelin Espoossa lähihoitajaksi. Kun näkö huononi, opiskelutekniikkani meni aivan uusiksi, ja jouduin jättämään opinnot kesken.

Nyt hän harjoittelee opiskeluvalmiuksia ja sokkotekniikkaa, kuten pistekirjoitusta Luovin valmentavassa ryhmässä. Sosiaali- ja terveysala kiinnostaa, ja Javarus haaveilee hierojan ammatista.

–Kävin tutustumassa Ammattiopisto Lappian hierojakoulutukseen, mutta siellä sanottiin suoraan, että minun kannattaisi hakea muualle näkövammani vuoksi. Syyksi sanottiin muun muassa se, että opiskelu on visuaalist ja että näkövammaisena opiskeleminen on haasteellista, Javarus toteaa.

Näkövammaisia hierojia kuitenkin on olemassa, eikä näkövamma ole este ammatissa suoriutumiseen.

Suomessa näkövammaiset opiskelevat samoissa oppilaitoksissa näkevien kanssa, joskin näkövammaisille on olemassa omia oppilaitoksia, jollaisessa Javaruskin Espoossa opiskeli. Veri veti kuitenkin takaisin pohjoiseen.

Javaruksen mielestä oppilaitosten pitäisi ylittää ennakkoluulonsa, olla rohkeita ja ottaa opiskelijoikseen aistivammaisia ja erityistä tukea tarvitsevia.

–Oppilaitoksissa ehkä jännitetään näkövammaisen opiskelijan ottamista, jos kokemusta heistä ei entuudestaan ole. Mutta jonkunhan pitää olla ensimmäinen, Javarus huomauttaa.