Muistelen, että nuoruudessani ei puhuttu lasten mielenterveyshäiriöistä. Nykyään se on yleinen piirre lasten kasvattamisissa.
Lasten hyvä kasvatus on unohtumassa. Lapsia jää liian vähäiselle huomiolle ja oman onnensa nojaan. Ikävät avioerot vain korostavat tätä asiaa.
Onko ylimääräisen rahan perässä juokseminen tärkeämpää kuin rakkaus lapsiin ja hyvä kasvatus? Näyttää sitä, että elintason madaltaminen ylimääräisen "ryönän" osalta on kohta puolin pakon sanelemaa.