Mediassa on kannettu huolta syntyvyyden laskusta Suomessa. Saimme mieheni kanssa ihanan poikavauvan reilu vuosi sitten. Iloisesta perhetapahtumasta huolimatta ensimmäisistä kuukausista on jäänyt meille raskaat muistot. Tai oikeastaan, ensimmäisistä kuukausista en muista kuin takaraivoa piinaavan harmaan väsymyksen, joka oli saattaa meidät tuoreet vanhemmat hulluuden partaalle.
Lapsellamme oli refluksivaivaa, joka tarkoitti sitä, että vauva ei suostunut ensimmäisten kuukausien aikana viettämään aikaansa hereillä ollessa muualla kuin sylissä, heijausta ja hyssytystä tarviten. Syöttöoperaatio yöllä kesti kahden tunnin verran, ja uusi kahden tunnin sessio alkoi pahimmillaan parin tunnin päästä. Taloudellisen tilanteen vuoksi mieheni oli pakko käydä töissä, ja minun oli vain selvittävä päivisin vauvan kanssa.
Tuona aikana huomasimme tukiverkostomme hauraaksi, sillä sukulaiset olivat kaukana, ja koimme, ettei muukaan lähipiiri oman elämänsä tiimellyksissä oikein huomannut, että apua olisi toden totta tarvittu. ”Eikö sitä nyt yhden kanssa pärjää!”
Nyt vauvan kanssa on helpottanut, ja ilon sekä rakkauden määrä elämässä on moninkertaistunut uuden perheenjäsenen myötä. Silti alkuaikojen muistot puistattavat. Toden totta, en yhtään ihmettele, ettei perhe-elämä houkuta nykypäivän nuoria ja pariskuntia!
Jos syntyvyyttä halutaan Suomessa nousuun, niin mikä sitten neuvoksi? Yksi tärkeä näkökulma on, ettei nuorella perheellä pitäisi olla tunnetta, että tästä hommasta on yksin selvittävä. Jos perheen tukiverkostot ovat heikot, apua olisi saatava ilman minkäänlaista kynnystä.
Mitäpä jos julkisen sektorin lisäksi apua lapsiperheille olisi saatavilla myös vahvemmin kolmannelta sektorilta? Löytyisikö jostain varamummoja, -pappoja, -tätiä tai -setiä? Erilaisista tukimuodoista kerrottaisiin esimerkiksi neuvolassa hyvissä ajoin jo ennen synnytystä, ja puhelinnumerot olisivat jääkaapin ovessa odottamassa synnytyslaitokselta palaavaa perhettä.
Tai miten olisi siskoni esittelemä Pihtiputaan malli: kun perheeseen tiedetään syntyvän uusi kansalainen, kunnan perhetyöntekijä käy vierailulla kertomassa, että heipähei, nimeni on Pirkko ja tuossa on puhelinnumero, pirauta siihen jos vähäänkään apua tarvitset.
Vaikka ensimmäistä lastaan odottavien Perheeksi-ryhmässä Rovaniemellä avunsaannin matalaa kynnystä korostetaan, niin silti joku ongelma, monikkoraskaus tai diagnoosi on perheessä oltava, ennen kuin kotiapua Rovaniemellä voi saada. Tämä kynnys voi jäädä kohtalokkaan suureksi monessa perheessä monessakin mielessä. Vauva-aikaa eläessä tärkeintä olisi tunne ja luottamus, että aina on joku, onpa se sitten sukulainen, ystävä tai viranomainen, jolta apua hyvillä mielin saa – jo ennen kuin apua oikeasti edes tarvitaan.