Minulla on kaksi hyvin erityyppistä kesätyökokemusta vanhustenhoidosta Ruotsista yli kymmenen vuoden takaa. Toinen kokemus oli mitä parhain ja ihmisarvoa kunnioittavin, ja toisen muisto nostaa niskakarvat pystyyn. Molemmissa hoitolaitoksissa vanhukset olivat huonokuntoisia dementikkoja. Mikä erotti hyvän ja huonon hoidon lukiolaistyttösen silmin?
Huono paikka, mikä oli siis ensimmäinen kosketukseni vanhustenhoitoon, oli pari vuotta aiemmin yksityistetty. Tämän seurauksena henkilökuntamäärää oli pudotettu roimasti. Vakinainen henkilökunta kesälomansa ajaksi tuurattiin suomalaisilla hoitoalalle kouluttamattomilla nuorilla, joiden ruotsin kielen taito oli mitä oli.
Väliin olimme kahdestaan kaverini kanssa vastuussa 16 dementoituneesta vanhuksesta. Osa asukkaista käyttäytyi väkivaltaisesti, joten aina hoidettaessa piti varmistaa, että itsellä on pakoreitti. Kerran kaverini sai iskun kasvoihin niin, että hänen silmälasinsa särkyivät.
”Lääketestin” jälkeen meidät laitettiin jakamaan lääkkeitä omatoimisesti. Mieleeni on jäänyt, kun eräs vanhus viskasi lääkkeet kuudennen kerroksen ikkunasta alas yrittäessäni niitä hänelle antaa. Henkilökunta söi vanhuksille tarkoitetut hedelmät, mehut ja muut herkut.
Yhdellä asukkaalla ei ollut enää hampaita millä purra, joten hänelle tuli keskuskeittiöstä ruuat vellimuodossa. Vakiohoitaja sekoitti pää- ja jälkiruuat oksennuksen näköiseksi mössöksi alkaessaan syöttää vanhusta, ja totesi, että mahassahan ne kuitenkin sekoittuvat.
Vanhuksia alettiin laittaa yöpuulle kiireellä illallisen eli kello viiden jälkeen iltapäivällä. Pahinta oli, että usein motivaationa kiireeseen oli henkilökunnan tavoite pitkään kahvitaukoon työvuoron aikana. Kun me kesätyöntekijät uudella innolla ehdotimme musiikkihetkiä tai ulkoilutuksia, saivat nämä ideat kyynisen vastaanoton. Ehkä pelkona oli, että vanhukset ulos päästessään karkaisivat vankilastaan.
Hyvässä paikassa, joka oli kaupungin omistama hoitolaitos, henkilökuntaa suhteessa vanhusten määrään oli enemmän. Teimme itse ruuat asukkaille alusta saakka.
Minua hoitoalalle kouluttamatonta ei laitettu jakamaan lääkkeitä tai hoitamaan yksin väkivaltaisia asukkaita. Meillä oli aikaa istua vanhusten kanssa juttelemassa. Asukkaita vietiin aktiivisesti lepäämään tai autettiin ylös heidän vointinsa mukaan. Olin ainut kouluttamaton työntekijä myös kesällä eli hoidosta vastasivat aina koulutetut hoitajat.
Järjestimme asukkaille kesäretken ja juhannusjuhlan. Yksi herkimmistä hetkistä oli, kun todistin yhden vanhuksen arvokkaan ja rauhallisen kuoleman. Pian eläkkeelle jäävän hoitajan kanssa pesimme ja puimme vanhuksen valkeisiin vaatteisiin, siistimme huoneen, sytytimme kynttilän ja ristimme vainajan kädet. Huoneeseen laskeutui rauha.
Kirjoitukseni tarkoitus ei ole mustavalkoistaa, että yksityinen hoito on automaattisesti huonoa ja julkinen hoito hyvää. Nämä kesät tarjosivat minulle kuitenkin näköalapaikan siihen, miten erilailla samassa tilanteessa olevia ihmisiä voidaan hoitaa.
Jälkikäteen olen katunut, kun en nuorena ja kokemattomana uskaltanut tai osannut kyseenalaistaa huonon paikan toimintakulttuureja. Ihailen rohkeita hoitajia, jotka viime aikoina ovat nostaneet esille puutteita suomalaisista hoitolaitoksista. Nyt vain syvästi toivon, että kaikella tällä on todellinen vaikutus tämän hetken ja tulevaisuuden vanhusten elämään.