Ensi kuussa ahma käy jokakeväiseen tapaansa valtion kukkarolla.
Maaseutuvirasto maksaa silloin vahingot, jotka ahmojen katsotaan aiheuttaneen poroille vuonna 2017. Poronomistajien pankkitileille on tulossa yli viisi miljoonaa euroa.
Siis jokaista poronhoitoalueen ahma kohti... niin, montako euroa?
Se on arvoitus. Suomen ahmojen määrästä ei ole oikeasti tietoa. Vain arvioita, jotka jakavat mielipiteitä. Ne ovat joko alakanttiin, sinne päin tai paisuteltuja – riippuen keneltä kysytään.
Vuosittain Suomi maksaa maasuurpedoista 6–9 miljoonaa euroa korvauksia poronomistajille. Enemmän kuin puolet tulee ahmasta. Viime ja tänä vuonna ahkerimmille vahingontekijöille on annettu tappotuomioita, vaikka ahma on yhä luokitukseltaan erittäin uhanalainen.
Sekä korvaukset että tappoluvat ovat poliittisia päätöksiä. Niiden taustaksi on lupa odottaa parasta mahdollista tietoa.
Ahmojen kohdalla se ei toteudu. Suomi ei tunne ahmojaan. Päättäjät eivät ole nähneet tärkeäksi laskea niitä.
Luonnonvarakeskus arvioi Suomessa olleen vuonna 2017 noin 220–250 ahmaa. Poronhoitoalueella niistä olisi satakunta, joista 40–60 Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueella.
Luvut ovat maa- ja metsätalousministeriön ahmamuistiosta joulukuulta. Luken sivuilta niitä on hankala löytää. Ehkä sen vuoksi, ettei Lukella ole tuoreita näyttöjä ahman tutkimisesta.
Sen arvio nojaa muiden lumijälkilaskentoihin ja ahmahavaintoihin, jotka asiantuntijat kirjaavat Luken ylläpitämään järjestelmään. Viime vuonna 70 prosenttia Lapin ahmahavainnoista tuli Metsähallituksen tai rajavartiolaitoksen työntekijöiltä.
Ahmakeskustelun yleisiä argumentteja on, miten ahmojen määrä olisi moninkertaistunut viimeisten 15 vuoden aikana.
Jossain päin Suomea niin onkin, mutta ei poronhoitoalueella eikä varsinkaan niissä Lapin paliskunnissa, joihin on korvattu eniten ahman tappamia poroja.
Osana suojelualueiden seurantaa Metsähallitus on laskenut määräajoin suurpetojen lumijälkiä kuudessa erämaassa, lähinnä Enontekiöllä ja Inarissa.
Jossain, kuten Puljun-Pöyriksen alueella Enontekiöllä ja Urho Kekkosen kansallispuistossa, ahmoja löytyi vuosi sitten enemmän kuin aiemmin.
Enimmäkseen määrät ovat pysyneet jälkilaskennoissa samalla tasolla tai laskeneet selvästi, kuten kuluvana keväänä Inarin länsi- ja itäosissa.
Lemmenjoen alueen viisi ahmaa on alle puolet siitä mitä ensimmäisissä laskennoissa 2014. Itä-Inarissa on tultu samana aikana yhdeksästä ahmasta kahteen.
Eniten ahmoja löytyy perinteisesti Käsivarresta: tämän vuoden laskennassa 15.
Juttu jatkuu taulukon jälkeen.
Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila arvioi, ettei Käsivarren ahmakanta ole muuttunut suuntaan eikä toiseen 2000-luvulla.
Alueen laskentahistoriassa on rajujakin heittoja, joiden Ollila uskoo johtuvan säänvaihteluista ja muuttuneesta työtavasta. Ennen yksi alue yritettiin laskea päivässä. Se oli säänarkaa, koska tuisku saattoi pilata koko keikan.
Nyt yhtä aluetta ajetaan laskennoissa kokonainen viikko, mikä nostaa luotettavuutta.
Sen aikana asiantuntijat koluavat erämaan mahdollisimman kattavasti. Jos jälki löytyy, sitä seurataan niin kauan, että yksilö olisi erotettavissa muista mahdollisista jäljenjättäjistä eikä tulisi kirjatuksi kahtena.
Rivakkana kulkijana ahma haastaa lumijälkien lukijat.
Pohjois-Sallan ja Savukosken erämaissa 35 vuotta työskennellyt tutkimusteknikko Teuvo Hietajärvi kertoo Värriön luontopäiväkirjan sivuilla, miten pääsi taannoin seuraamaan itärajan tuntumassa tuoretta jälkeä. Ahma kulki toistasataa kilometriä suoraviivaisesti kahdessa yössä.
Jos jäljelle olisi sattunut sinä aikana asiaa tuntemattomia, Hietajärven mielestä yhdestä ahmasta olisi voinut tulla puheissa jopa neljä.
Hän pitää Lapin oloissa normaalina, että ahma käy aamulla makuulle 50 kilometrin päässä siitä mistä on edellisenä päivänä lähtenyt.
Hietajärvi heittää kirjoituksessaan arvion myös ahmakannastamme: koska eläimet kulkevat vilkkaasti yli rajojen, hänestä 70 ahmaa Suomen rajojen sisällä on jo "kova juttu".
Jos jokin on poronhoitoalueella moninkertaistunut – ja aivan kiistatta – niin ahmasta maksetut vahingot.
Vuosituhannen alussa summa jäi alle miljoonan euron. Vuoden 2016 ahmavahingoista valtio pulitti poronomistajille viitisen miljoonaa.
Ahman tappamaksi ilmoitettujen porojen lukumäärä on noussut samana aikana noin tuhannesta lähes 3000:een.
Siinä onkin taas ihmettelemistä. Miten suomalainen ahma tappaa poroja moninkertaisesti verrattuna lajitoveriinsa Ruotsissa ja Norjassa?
Ruotsi ja Norja ovat tutkineet yhteistyössä ahmojaan vuosikymmeniä. Siellä ahman on laskettu tappavan keskimäärin 24-30 poroa vuodessa.
Tutkimusten mukaan petojen tappamista poroista löytyy alle viidennes. Se on huomioitu myös korvauksissa. Pahimmilla petovahinkoalueilla korvattavan poron käypä arvo kerrotaan kolmella.
Jos ahman kynsiin kuolleista vaikkapa vain joka kolmas löytyisi, ärhäkkä näätäpeto olisi kuolinsyynä jopa 9000 porolle vuodessa.
Karkeasti laskien se tarkoittaa, että jokainen Suomen poronhoitoalueen ahma olisi tappanut 90 poroa vuodessa – vähintään kolminkertaisesti sen mitä Norjassa ja Ruotsissa.
Tämäkään ei ole herättänyt päättäjiä selvittämään, mistä on kyse.
Olisiko ahmoja oikeasti niin paljon enemmän kuin Luonnonvarakeskuksen arvioissa? Vai korvataanko ahmojen tappamina enemmän poroja kuin ahmat niitä tappavat?
Jälkimmäisen puolesta puhuu tutkimus, jota tehtiin porotutkija Mauri Niemisen johdolla kahdeksan vuotta poronhoitoalueen pohjoisosan paliskunnissa.
Tarkastuksissa lähes kolmasosa ilmoitetuista petovahingoista hylättiin tai olisi pitänyt hylätä. Raadot olivat epäselviä, vanhentuneita tai yksittäistapauksissa jopa petoksen luonteisia, kuten tarhaan kuolleen poron ilmoittaminen petovahinkona.
Nyt monin paikoin vähemmän kuin joka kymmenes raato tarkistetaan maastossa. Hylkäykset ovat satunnaisia maaseutuviranomaisen katselmuksissa.
Kysymysmerkkejä jää yksinkertaisesti liikaa, jotta korvausjärjestelmä näyttäisi uskottavalta.
Veronmaksajalla on oikeus parempaan.
Ensin pitäisi selvittää, paljonko ahmoja oikeasti on missäkin ja minkä verran ne tappavat poroja.
Se on aivan mahdollista. Malli löytyy naapurista.
Ruotsi ja Norja ovat inventoineet jo pitkään ahmakantaansa keräämällä jäljiltä systemaattisesti ahman jätöksiä. Niiden dna:ta analysoimalla molemmilla on käytettävissään ahmojensa määrästä ja liikkeistä paras mahdollinen tieto päätöksenteon tueksi.
Naapurissa lasketaan kenttätöinä myös ahmojen pesiä. Ne ovat tarkasti luvussa erityisesti Ruotsissa, jossa poroja hoitavat lapinkylät saavat ahma- ja ilvesvahingoista korvausta etupäässä sen mukaan, minkä verran niiden alueella elää petoja ja syntyy poikasia.
Suomessakin on kerätty ahman jätöksiä dna-analyysiin jo yhdeksän vuotta, mutta vasta vähän – viime vuonna 74. Se on kutakuinkin saman verran kuin Ruotsissa poimitaan yhden lapinkylän alueelta.
Kaikkiaan Suomen yhdeksän vuoden näytteistä on löydetty 103 eri ahmayksilöä. Monet niistä ovat jättäneet jälkiään myös Norjaan ja Ruotsiin.
Jos valtiolta löytyisi vaikkapa vain parin henkilötyövuoden verran lisää paukkuja ahmojen jälkiseurantaan, dna-näytteiden keräämiseen ja pesien selvittämiseen, ahmat saataisiin luotettavasti lukuun ainakin pahimmilla petovahinkoalueilla.
Samalla ajolla löytyisi myös poronraatoja. Niiden tarkempi ja ajantasainen dokumentointi olisi vahingonkärsijöidenkin etu.
Kustannus lisävoimista kentälle olisi kuusinumeroinen, jos sitäkään.
Loppujen lopuksi kyse on siitä, mitä halutaan.
Vastakkainasettelua? Talvella yli 16 500 suomalaista allekirjoitti adressin vastustaakseen ahmojen tappolupia. Jos ministeriöllä olisi ollut päätöksensä tueksi parasta tietoa, luville olisi löytynyt kenties enemmän ymmärrystä.
Vai aitoa keskustelua vaihtoehdoista? Ruotsissa ja Norjassa on enemmän poroja ja paljon enemmän ahmoja kuin meillä. Silti maksamme ahman vahingoista enemmän kuin naapurit yhteensä.
Kuka tietää, vaikka Suomikin vielä säästäisi – ihan vaan ahman jätöksiä keräämällä.