Olen työskennellyt pitkään lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämisen parissa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat olleet vauvat ja lapset. Lapsena leikin vain nukeilla. Jälkeenpäin vanhempani ovat kertoneet olleensa kouluvalmiuksistani huolissaan, kun kirjoittaminen ja lukeminen laskemisesta puhumattakaan ei minua kiinnostanut pienenä koululaisenakaan. Maailmani täytti nukkevauvojen syöttämiset, pukemiset ja ulkoiluttamiset. Lapsuuden maisemien naapurit tulivat tietoiseksi kiinnostuksestani vauvoihin. Naapurin pieni poika kastettiin Pekaksi, kun sitä useampaan kertaan hänen äidilleen ehdotin.
Edelleen ihmiset kiinnostavat, mutta johtuuko keski-ikäistymisestäni vai työstäni, ikääntyneet ja heidän tarpeensa ovat mietityttäneet minua tänä keväänä. Pohdinnoissani päällimmäisenä ovat olleet arvot erilaisten ihmisten kohtaamisten taustalla.
Muistan vuosia takaperin luonnostelleeni mielipidekirjoitusta paikallislehteen. Ajatuksena oli ilmaista huoli synnytysosaston lakkauttamisesta ja sen aiheuttamista riskeistä vastasyntyneille. Kirjoituksessa vetosin pienimpien ihmisten ihmisarvoon.
Tämä muodostui esteeksi päästä yhteisymmärrykseen kollegani kanssa ja juttua ei koskaan julkaistu. Kollegani sanoi, että ihmisarvo ei riitä perusteluksi kirjoituksessa, eikä se enää ole muodissa - sitä ei enää ole. Silloin, 10 vuotta sitten, en ymmärtänyt kokeneen kollegani mielipidettä, enkä voinut antaa periksi näkökulmastani.
Mediassa on paljon esitetty ikäviä esimerkkejä siitä, kuinka terveyden- ja sosiaalihuollon asiakkaita on kohdeltu kaltoin erilaisissa ammatillisissa ympäristöissä. Päällimmäisenä mieleeni ovat jääneet ikääntyneiden ihmisten kaltoinkohtelut palvelu- ja hoivakodeissa.
Nämä ovat surullisia tarinoita ja esimerkkejä siitä, kuinka hoitotyössä on toimittu vastoin hoitotyöntekijöiden työtä ohjaavia arvoja ja niistä johdettuja eettisiä periaatteita. Ilmiön syyksi on etsitty resurssipulaa ja hoitajien uupumista suuresta työtaakasta johtuen. Tämä on osa totuutta. Jos henkilökuntaa ei ole riittävästi, on luonnollista, että hoitaja ei voi kaikin osin tehdä työtään arvojensa mukaisesti.
Resurssipulakaan ei selitä kaikkia laiminlyöntejä. Ihmisarvon kunnioittaminen ja arvostava suhtautuminen toiseen ihmiseen – vanhukseen tai potilaaseen – ei vaadi enempää aikaa kuin kohtaamattomuuskaan. Ystävällinen tervehdys, kosketus ja hymy tai pieni pysähdys muistisairaan vierelle ei vaadi kohtuuttomia ponnisteluja tai lisäresursseja. Se vaatii sitä, että hoitaja pysähtyy hetkeksi miettimään työtä ohjaavia arvojaan ja sitä, minkä vuoksi alun perin hakeutui ihmisten parissa tehtävään työhön.
Olen vasta noviisi muistisairaiden ihmisten hoitotyössä. Siitä olen tullut tietoiseksi, että muistisairaudet aiheuttavat usein haastavia käytösoireita ja toiminnan ohjauksen häiriöitä. Sairaus saa aikaan sen, että on hankala löytää ihminen sairauden oireiden takaa. Tähän vaaditaan koulutusta ja monenlaista tietotaitoa.
Uskallan sanoa, että muistisairaan kohtaaminen ja hoitaminen on haastavampaa kuin potilaan valmistaminen leikkaukseen tai vastasynnyttäneen äidin ohjaaminen imetyksessä. Molemmissa tarvitaan teoriatietoa ohjaamisen ja valmistamisen taustalla.
Toivon, että ihmisarvon kunnioittaminen ohjaa meidän kaikkien kohtaamisia työssä ja arkielämässä. Tunnustan oman keskeneräisyyteni ja virheeni ja tiedän, että kohtaamiseni työssäni perheiden, potilaiden ja nykyisin opiskelijoiden kanssa eivät ole aina onnistuneet. En aseta itseäni asian yläpuolelle.
Nyt ymmärrän, mitä kokenut kollegani tarkoitti puhuessaan ihmisarvosta kymmenen vuotta sitten.
Kirjoittaja työskentelee hoitotyön opettajana ammattiopisto Lappiassa.