1920-luvulla aloitetut valtakunnan metsien arvioinnit osoittivat, että Suomen metsät olivat sata vuotta sitten surkeassa kunnossa. Metsien hoitamattomuus, yli-ikäisyys, kaskeaminen, tervanpoltto, metsäpalot ja muut tuhot sekä harsintahakkuut eli suurimpien puiden poiminta sahatavaran raaka-aineeksi ja kotitarvepuuksi olivat johtaneet metsien laaja-alaiseen vajaatuottoisuuteen.

Jatkuva kasvatus on käypä menettely vain luonnostaan harvaa puustoa kasvavilla karuilla kasvupaikoilla, joilla puiden välinen kilpailu valosta ei estä puuston kehittymistä eri-ikäisrakenteisena alikasvostaimien syntymisen ja säilymisen ansiosta.