Hangelle on roiskaistu muutama tippa ruskeaa ja keltaista. Löytö saa Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärven polvistumaan.
Hän nostelee tuiskunnutta lunta varovasti sivuun, kunnes tunturikummusta paljastuu aukko, jonne käsi sujahtaa koko pituudeltaan.
Sormiin ei tartu mitään, mutta nenään senkin edestä.
– On täällä käyty. Tuoksua on sen verran.
Mutta kumman? Ketun? Vai naalin, joka on tuonut meidät häikäisevän valkoiselle tunturiylängölle?
Polojärvi rapsuttaa puukollaan varovasti suuaukon reunoja. Jätösten seasta löytyy jokunen karva. Hän poimii yhden sormiensa väliin ja siristää silmiään.
– Näyttääkö tämä valkoiselta? Metsähallituksen erikoissuunnittelija Arto Saikkonen kumartuu ja ottaa aurinkolasit silmiltään.
– Siltä se vähän näyttää!
Miesten on vaikea pidätellä hymyään.
Jokakeväisten pesätarkastusten avauspäivä Utsjoen Paistunturissa on vasta aluillaan, ja etsijöillä on ensimmäinen johtolanka, tosin kovin hentoinen: parisenttinen, valkoinen karva keskeltä 1600 neliökilometrin erämaata.
Näillä tuntureilla, kutakuinkin Tervolan kunnan kokoisella alueella, voi hipsiä valkoturkkinen naali, yksi Suomen viimeisistä. Mutta missä?
Naalin näkeminenkin kuin lottovoitto
Naali on Suomen uhanalaisin nisäkäs, punaisen listan punaisin nimi jo vuosien ajan.
Lajin suojelusta vastaava Metsähallitus arvioi kannaksi 6–12 aikuista yksilöä. Saimaannorppiakin on vähintään 30 yhtä naalia kohti.
Polojärvi on kiertänyt tuntureita työkseen puistomestarina vuodesta 2003. Naalinpesiä hän on tarkistanut vielä kauemmin, pian 20 vuotta.
Koko aikana hän on nähnyt naalin kolmesti.
Viime keväänä se sattui juuri täällä, Paistunturissa. Hän yhytti vanhaa pesää kaivelleen valkoturkin.
Polojärven kuvaamalla videolla naali pukkaa ruskeat hangelle, ennen kuin väistyy sivummalle häntä hulmuten ja kimeästi haukahdellen.
– Ikimuistoinen hetki, Polojärvi kuvailee.
Samalla reissulla Arto Saikkonen oli ensi kertaa mukana tarkistamassa pesiä.
– Sanoinkin, että nythän taisi löytyä näihin hommiin oikea onnenkalu!
Onnea jos mitä naalin kohtaamiseen tarvitaan.
Inarilainen suojelubiologi Matti Mela vastasi Suomen naalien seurannasta lähes 15 vuotta, ennen kuin eläköityi 2011.
Hänelle jättipotti on osunut kerran. Mela näki naalin nuorena lintuharrastajana Ailigastunturissa 1960-luvulla.
– Työurallani en törmännyt Suomessa luonnonnaaliin, vaikka liikuin naalimailla kesää ja talvea, hän kertoo puhelimitse.
Tarhakarkulaisia näkyi kyllä silloin tällöin.
Kevättalvella 2010 Melankin puhelin pirisi tiuhaan. Naali Levillä! Naali hiihtoladulla Hetassa! Naali melkein Kittilän keskustassa, kuono kohti Yllästä!
Lopulta eläimet paljastuivat Kittilästä omille teilleen lähteneiksi tarhanaaleiksi. Suomen turkistarhojen yleisin asukki sinikettu ei ole oikeasti kettu vaan jalostettu naali, sen tummempi värimuoto.
Tarhanaali on luonnonnaalia pönäkämpi, mutta vuorenvarmasti ne erottaa toisistaan vain dna-kokeella.
– Tarhatulla naalilla on amerikkalainen geeniperimä toisin kuin luonnonnaalillamme, joka on kotoisin idästä, Mela sanoo.
Kittilän naalit voi nähdä vieläkin – elokuvassa. Ennen karkumatkaansa niitä oli kuvattu Kuusamossa Hollywood-ohjaaja Joe Wrightin toimintatrilleriin Hanna, jossa korvessa asuva metsästäjätyttö alkaa jahdata ilkeää CIA-agenttia.
Luonnonnaaleilla elämä ei ole mennyt kuin elokuvissa – ei alkuunkaan.
334 pesää ilman pesijöitä
Ilman maahanmuuttoa Suomessa ei olisi enää naalin naalia.
Viimeiset napakettumme ovat pohjoisen Skandinavian yhteistä kantaa, Ruotsista tai Norjasta vaeltaneita.
Läntisissä naapurimaissakin laji elää äärimmäisen uhanalaisena, mutta ei niin vähälukuisena kuin Suomessa, jossa naali ei ole pesinyt 20 vuoteen – ei ainakaan todistetusti.
Viimeisin poikaspesä löytyi vuonna 1996 juuri täältä, Paistunturin erämaasta.
Paikka on ylhäällä gps-paikantimessa, jonka luotsaamana Polojärvi ja Saikkonen kiertävät nyt tarkastamassa tunnettuja naalinpesiä.
– Ei se kummempi ole, tavallinen pesä. Koloja kumpuun kaivettuna, Polojärvi kuvailee paikkaa, joka uhkaa jäädä historiakirjoihin.
– Sekin käydään katsomassa, jahka ehditään.
Metsähallituksella on rekisterissään kaikkiaan 334 vanhaa naalinpesää. Lähinnä Utsjoella ja Enontekiöllä, mutta joitakin myös Inarin puolella.
Ketun tapaan naali kaivaa pesän maahan. Vuosikymmenten ja sukupolvien saatossa pesäkumpuun syntyy kymmenien reikien ja käytävien verkosto.
Kesällä pesät erottaa jopa ilmakuvista: hyvin lannoitettu kumpu puskee vihreää keskellä karua tunturipaljakkaa.
Osa rekisteripesistä on jo romahtanut vanhuuttaan. Silti pesiä tarkistetaan vuosittain yhä runsaat 200 – monet kahdesti, jos pesä antaa vähänkin aihetta.
Niin käy tällekin, jonka lumesta esiin kaivetulla suuaukolla miehet tiirailevat nyt valkoista karvaa.
– Se voi olla naalin. Mutta ketullakin on vähän valkoista, Polojärvi pohtii.
Dna-näyte paljastaisi, kumpi pesässä on vieraillut. Testi on vain turhan kallis tullakseen arkikäyttöön.
– Tässä pitää poiketa kesän tullen uudestaan. Sitten nähdään, onko ketään kotona.
Jos on, niin todennäköisemmin kettu. Se on nyt viimeisten naalien pahin vihollinen. Ennen se oli ihminen.
Naalin turkki oli kuuminta hottia
Willem Barents purjehti 1500-luvun lopulla Jäämerta pohjoisemmas kuin kukaan ennen häntä.
Hän löysi Novala Zemljan, Karhusaaret ja Huippuvuoret – ja naalit, joita tepsutteli napa-alueiden liepeillä laumoittain.
Hollantilainen Barents raapusti päiväkirjaansa, kuinka röyhkeän pelottomasti ihmiseen tottumattomat eläimet suhtautuivat alueelleen tunkeutuneeseen kaksijalkaiseen: häntä hulmuten ne pyrkivät majoihin ja varastoihin kähveltääkseen niin eväät kuin varusteet.
1800-luvulla norjalainen naparetkeilijä Fridtjof Nansen nimesi Frans Joosefin maan naalit varasteleviksi lurjuksiksi: retkikunta epäili eläinten vieneen kokonaisen purjeen ja harppuunaköyden, pienemmästä tavarasta ja ruuasta puhumattakaan.
Se ei ollut ainoa syy, miksi naaleja alettiin tappaa. Koiraeläimen liha ja turkki pelastivat karulta lopulta monta löytöretkeilijää, joskaan eivät Barentsia, joka kuoli keripukkiin hänen nimeään nyttemmin kantavalla merellä.
Naali on saanut maksaa Suomessakin karvapeitteestään, jota sanotaan nisäkäskunnan lämpimimmäksi.
Jo sata vuotta sitten naali oli turkiksissa kuuminta hottia. Ennen turkistarhauksen alkua napakettuja loukutettiin ja ammuttiin pohjoisimman Lapin tuntureilta, jossa se oli niin tavallinen näky, että pesiä on säilynyt sadoittain näihin päiviin.
Kannan huvettua naali rauhoitettiin 1940.
Mihinpä eläin karvoistaan pääsi. Elääkseen se kähvelsi yhä hankeen kätkettyjä poronlihoja erotusaidoilta ja riekkoja ansapyytäjien langoista.
Poronhoidon murroksesta tuli naalin häviö. Poroja ei tapettukaan enää kentällä, vaan teurastamoilla. Lisäruokinta ja tehokkaampi paimennus konevoimalla vähensivät nekin haaskoja.
Kaiken lisäksi tunturiin oli noussut naalille uusi uhka.
Liian lämmintä, liian vähän sopuleita
Valokuvaaja Don Gutoski voitti 2015 maailmanlaajuisen luontokuvakilpailun otoksellaan, jossa kettu retuuttaa tappamaansa naalia.
Kuva on Kanadasta, mutta siinä kiteytyy suomalaisenkin naalin kohtalo. Se on jäänyt isompansa hampaisiin ja jalkoihin siitä lähtien, kun kettu alkoi runsastua tunturipaljakoilla 1980-luvun lopulla.
Vielä 1989 pelkästään Käsivarresta löytyi yhdeksän naalipoikuetta. Vuoden 1994 jälkeen sieltä on löytynyt enää ketun pesueita.
Vahvempana kettu valtaa naalin pesäkummun, laajentaa reiät ja käytävät omille mitoilleen ja asettuu taloksi. Ja tilaisuuden tullen tappaakin naalin, kuten Gutoskin kuvassa.
Naalin harmiksi kettu levisi ylemmäs juuri silloin, kun luonnonkirjat olivat tunturissa muutenkin sekaisin.
Myyrä- ja sopulihuippu oli toistunut neljän vuoden välein. 1980-luvulla perinteinen sykli katosi jostain syystä vuosikymmeniksi.
Se iski naaliin, jolle vankat jyrsijävuodet olivat olleet parasta lisääntymisaikaa. Sopuleiden puuttuessa naali ei yritäkään jatkaa sukua.
Paitsi ravinto- ja reviirikilpailussa, ketusta tuli voittaja myös ilmaston lämpenemisessä. Sen saattelemana punaturkki saattoi nousta tunturiin yhä korkeammalle, naalin vanhoille valtamaille.
Suomessa se on helpompaa kuin Ruotsissa ja Norjassa.
Niin vaikuttava kuin Paistuntureiden erämaa-alue onkin, se ei ole erityisen korkea. Ylin huippu, Gaimmoaivi, kohottaa lakensa 619 metriin.
Polojärvi viittoo länteen, Norjan puolelle.
– Tenon takana on useampia huippuja, jotka ovat yli kilometrin korkeita, Rastegaissa ja muut.
Mitä korkeammalle mennään, sen paremmin naali on turvassa repolaiselta.
Siksi naalin on todettu pesineen aivan viime vuosinakin vain kilometrien päässä Suomen rajasta, mutta ei Suomessa.
Vierailulle se sentään uskaltautuu silloin tällöin.
Ketunpyynti elintärkeää naalille
Jäkälien kirjomat kivenjärkäleet seisovat Paistunturin paljakalla vieretysten, uhkeina kuin seita.
Polojärvi hyppää kelkan sarvista ja osoittaa kivenkoloon.
– Hymyä! Olette riistakamerassa.
Lohkareiden välissä, riistakameran alla, on kaksi tynnyriä kytkettynä toisiinsa.
– Naalin ruokinta-automaatti, mallia Norja, hän esittelee.
Ylempi tynnyreistä on puolillaan koirannappuloita. Sen tyveen kiinnitettyyn toiseen tynnyriin johtaa metalliputki, josta naali mahtuu syömään, mutta kettu ei.
Viime keväänä, toukokuun 16. päivän iltana, kamera räpsähti juuri tässä naalille.
– Se oli mukava yllätys. Naalista ei ole viime vuosilta monta kuvaa, ei Suomesta, Polojärvi sanoo.
Olisivatko nappulat houkutelleet harvinaisuuden jälleen poseeraamaan? Polojärvi nostaa kameran kivenkolosta tarkistaakseen asian.
Runsaan kuukauden aikana muistikortille on tallentunut 509 kuvaa. Kettuja, riekkoja, korppeja, kiirunoita. Ja lisää kettuja, yksi toisensa perään kuolaamassa koiranruokaa, joka olisi naalille lähellä mutta ketulle kaukana.
Naalista ei näy muistikortilla vilaustakaan.
Kettuja on hävitetty tuntureilta tehokkaasti 1990-luvun lopulta. Maa- ja metsätalousministeriön siunaamalla erikoisluvalla joukko paikallisia saa kuljettaa moottorikelkassa haulikkoa. Metsähallitus maksaa heille myös tapporahaa, nykyään 40 euroa ketusta.
Kiintiö on ollut 500 kettua vuodessa. Se on täyttynyt viime vuosina, mutta ei aina. Huonoina myyrä- ja sopulivuosina kettuja saadaan nurin ehkä parisataa.
Tehopyynti pitää kettukannan tunturissa jotenkin kurissa, mutta ei hävitä sitä.
– Kettu menestyy tunturilaaksoissa liian hyvin. Vaikka pyynti tehoaisi ylempänä, laaksoissa syntyy paljon poikasia, joista osa nousee aina tunturiin, eläkeläisbiologi Matti Mela sanoo.
Hän antaa naalin paluulle toivoa, jos ketun tehopyyntiä jatketaan.
Hentoisia toiveita vahvistaa myös naapurimaiden Suomea reippaampi panostus naalinsuojeluun.
– Keski-Norjassa on villinaalille laaja kasvatustarha tekopesineen. Istuttamalla norjalaiset pitävät osaltaan koko Skandinavian naalikantaa elossa, Mela sanoo.
Maahanmuutosta pelastus?
Pesäntarkastajat ovat kiertäneet Paistunturissa kolmatta tuntia, kun Polojärvi kohottaa kätensä pysähtymisen merkiksi.
Puistomestari nousee kelkastaan ja osoittaa rinteelle. Hänen silmänsä on keksinyt sieltä jotain.
Naaliko? Ei sentään, mutta toinen harvinaisuus, jolla menee paremmin.
– Tunturipöllö suoraan edessä. Tuolla kiven nokassa.
Terästämme katsettamme. Silti emme näe kuin valkean rinteen.
Polojärvi kaivaa kiikarin silmilleen. Sitten hän nostaa kaukoputken jalustalleen, sihtailee ja pyytää katsomaan.
Toden totta, siellä istuu pöllö. Matkaa on joitakin satoja metrejä.
Jos naali vain astuu Suomen maaperälle, näiltä silmiltä se ei taida päästä piiloon.
Polojärvi hymähtää ja viittoo tunturiylängölle, joka näyttää rannattomalta.
– Aina tällaisiin erämaihin muutama mahtuu ilman että kukaan saa tietää.
Norjassa ja Ruotsissa naalinsuojelussa työskentelee kymmeniä henkilöitä. Suomessa pesäntarkastajat lasketaan yhden käden sormin.
Siksi on aivan mahdollista, että paraikaa naali kuoputtaa pesäkoloa Paistunturissa, Kaldoaivissa tai Käsivarressa.
Kolmena päivänä Polojärvi ja Saikkonen tarkistavat kolmisenkymmentä pesää Paistunturissa ja Kevon luonnonpuistossa. Kelkkataivalta kertyy 317 kilometriä.
Lopputulos ei rohkaise.
– Kahdelta pesältä löytyi karvoja, jotka voisivat olla naalin, Polojärvi summaa.
Siinäkö kaikki?
– Siinä.
Muitakin huolenaiheita on. Kolmen päivän ajolla partio yhyttää tasan yhdet ahmanjäljet. Ahman paljon puhutulle runsastumiselle ei löydy katetta huhtikuisesta Paistunturista.
Yhdet jäljet on sentään tyhjää parempi, kuten kaksi naalinkarvaakin. Usein pesäntarkastajat eivät löydä edes niitä.
Naapurissa on paremmin. Kiitos hyvien sopulivuosien 2010 ja 2014, Ruotsissa ja Norjassa tilastoitiin kaksi vuotta sitten merkkejä 80 pesinnästä.
Koska yhdessä naalipesueessa voi olla toistakymmentäkin poikasta, naapurissa syntyi satoja naaleja.
Polojärvi katsoo toiveikkaana länteen.
– Kyllä niitä vaeltaa meillekin. Ja pesii. Se on ajan kysymys.
