Skábmagovat-festivaaleilla Inarissa piti odottaa 20 vuotta ennen kuin mykkäelokuvan norjalaisklassikko Laila koettiin Wimmen ja Tapani Rinteen elävän äänimaiseman kera.
Laila valmistui jo vuonna 1929, ja Wimme ja Rinnekin ihan hyvissä ajoin – mutta odottaminen kannatti.
Kokeneet muusikot välttivät energisen soittamisen ja sooloilun niin, että heidän tuottamiaan efektejä erehtyi ajoittain pitämään elokuvaan kuuluvana äänimaisemana. Ilahduin pienimuotoisesta hoksaamisesta, jossa ei ollut alleviivaamisen makua.
Tähän tarvittiin vain muutamia soittimia ja ihmisääni. Rinne taituroi lähinnä saksofonillaan ja Wimme äänensä variaatioilla.
Äänimaisema kasvoi kokoa vasta mykkäelokuvan lopputeksteissä – ja villitsi siinä vaiheessa yleisön.
George Schnéevoigtin ohjaama Laila-elokuva on edelleen hämmästyttävän täydellinen elokuvakokemus – koko sen kaksi ja puolituntisen kestonsa ajan.
Loistavaa kuvausta, sopivan dramaattista näyttelijäntyötä ja koukuttavaa tarinaa ei voi kuin ihmetellä oman aikamme perspektiivistä.
Toki oli hetkiä, joihin yleisö arvattavasti suhtautui Sajoksen näytöksessä toisin kuin 90 vuotta sitten. Mutta nekin olivat vain elegantin elokuvan sokeria ja kermaa.
Miksi Lailan paikka on juuri Skábmagovat-festivaaleilla?
Professori J. A. Friisin kirjoittama tarina tapahtuu saamelaisten alueella Karasjoella Norjan puolella ja sen keskeiset henkilöt ovat saamelaisia pororikkaita ja norjalaisia kauppiaita. Päähenkilö on alunperin norjalaisten vanhempien lapsi, mutta kastematkalla kirkkoon lapsi katoaa. Onnekseen hän pääsee hyvään ja varakkaaseen saamelaiskotiin – eikä susien ateriaksi.
Jos ahteri kesti pitkän istumisen, pääsi illan päätteeksi varsin soljuvaan menoon seisomapaikoilla Skábmagovat-klubilla. Huipputaiteilijat, äiti Ulla Pirttijärvi ja tytär Hilda Länsman olivat jalostaneet joikutaiteen aivan uuteen iskuun. Mukana oli Solju-yhtyeestä myös Teho Majamäki.