Lapsen kaste, ristiäiset, nimenanto ja rekisteröinti on aina harras juhla – olkoon vaatimaton tai isompi tapahtuma. Ensimmäiset, joista kotikylälläni lapsena kuulin, hoidettiin siten, että joku perheestä tai lähi-ihminen käytti vauvaa papin luona.
Syy tähän oli monesti vain huono kulkuyhteys, mentiin jalan, hevosella tai veneellä. Harvoin pappi oli liikkeellä järvikylillä. Siitä johtuen osa lapsista ehti kasvaa lähes puolen vuoden ikään, jopa ylikin ennen kastetta.
Parhaan jutun muistan, kun aikuisten kertoman mukaan pieni, virkeä tyttö oli hermostunut kesken seremonian. Ei hätää, äidiltä löytyi evästä, nimittäin leipäpala. Se pienelle käteen ja sitä hän alkoi imeskellä ja oli hiljaa.
Asuimme avioliiton alkuvuodet syntymäkylälläni, jossa myös lapsikatraamme alkupään neljä ensimmäistä syntyi. Jatkoimme esivanhempiemme tapaa ja veimme lapset vuorollaan lähimpään kastetilaisuuteen papin luokse.
Ne olivat sillä kertaa sunnuntain messut Auttin uudessa kappelissa. Kastaminen tapahtui sakastissa. Se oli varsin mutkatonta, korutonta ja vaatimatonta, mutta meidän näköistä.
Pieni särö tuli kolmannella kerralla. Kun aloimme riisua ulkovaatteita eteisessä, suntio tuli vastaan ja tervehti: "No, mitä tänne taas tuuaan?" Muisti hyvin, että kahtena edellistalvena oltiin oltu samalla asialla. Minulle kysymys jäi kaikumaan korviin loukkauksena, kuin olisin ollut rikollinen.
Neljännen kerran jälkeen jouduimme muuttamaan "toloppatien" varteen. Sitten loput lapset kastettiin kotona.
Aika kuluu ja karavaanit kulkevat. Tähän päivään mennessä on kohdalleni osunut kastejuhlia 30 kertaa. Mukavia ja mieleen painuvia ovat kaikki olleet. Niissä on ollut tuttua porukkaa ja usein niissä on tullut myös uusia tuttavuuksia.