Miten un­ka­ri­lai­ses­ta aa­te­lis­mie­hes­tä tuli ti­lal­li­nen Ina­ri­jär­ven ran­nal­le? Kesät Paavo von Pandy kas­vat­ti pi­naat­tia ja pals­ter­nak­kaa erä­maas­sa, talvet hän vei Lappia maail­man­kar­tal­le kah­dek­sal­la kie­lel­lä

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 22. lokakuuta 2016

Aatelismies, erämaatilallinen, maailman pohjoisimman ruusutarhan isäntä, matkailun markkinoija ja kahdeksaa kieltä puhunut maailmanmies. Kaikkea sitä ja paljon muuta oli Inarijärven rannalla viisi vuosikymmentä asunut Paavo von Pandy.
Aatelismies, erämaatilallinen, maailman pohjoisimman ruusutarhan isäntä, matkailun markkinoija ja kahdeksaa kieltä puhunut maailmanmies. Kaikkea sitä ja paljon muuta oli Inarijärven rannalla viisi vuosikymmentä asunut Paavo von Pandy.
Kuva: Arkisto

Annikki von Pandy nostaa höyryävän kattilan Kultalahden pitkälle pöydälle. Kannen alta nousee tuoksu, joka ei ole tavallinen Inarin pirteissä.

– Olkaa hyvä, unkarilaista paimenkeittoa. Oikeaa gulassikeittoa eli gulyáslevesia, talon emäntä esittelee ateriaa, jolla on Kultalahdessa pitkät perinteet.

– Tätä on keitelty meillä aina. Erityisesti silloin, kun taloon tulee vieraita.

Pirtin ikkuna antaa tyynelle Inarijärvelle, joka odottelee jäätymistään. Tiettömän talon takapihalta alkaa Vätsärin erämaa. Lähimpään kylään, Nellimiin, on venematkaa 18 kilometriä.

Pustan perinneherkku Inarin syrjäisellä rannalla hämmentäisi, ellei tietäisi Kultalahden talon historiaa.

Täällä asui 50 vuoden ajan Paavo von Pandy. Unkarilaissyntyinen upseeri, paroni ja aatelismies, joka puhui sujuvasti kahdeksaa kieltä ja ymmärsi ainakin kymmentä.

Tänne, hylätylle lapintilalle kauas kaikesta, hän rakensi kodin, toi vaimon ja perusti perheen.

Mutta miksi? Mitä kummaa oli tapahtunut?

Tarina on lusikoitava aivan alusta, kaikessa rauhassa.

-

Kulttuurisuvun kasvatti

Vuosi 1903 ja Uppsala, Ruotsin ikivanha valtakaupunki.

Unkarilainen neurologi ja psykiatri Kálmán von Pándy on tutustumassa apurahan turvin ruotsalaiseen mielisairaanhoitoon, kun sairaalan käytävällä kävelee vastaan tumma nainen.

Aino Hjelt on suomalaista sivistys- ja kulttuurisukua, Helsingin yliopiston rehtorin Edvard Hjeltin tytär. Hän on opiskellut Tukholmassa sairaanhoitajaksi.

Kaunis, sanavalmis ja elämäniloinen hoitajatar saa lääkärin levottomaksi. Tämä kosii ihastustaan viivyttelemättä.

– Ajakaa ensin pois partanne, niin asiasta voidaan keskustella, Aino Hjelt vastaa.

Häitä vietetään keväällä 1904 Helsingissä.

Nuori pari asettuu Unkariin. Esikoinen, Paul (Paavo), syntyy seuraavan vuoden elokuussa.

Pandyt saavat neljä poikaa. Nämä tottuvat pian viettämään kesänsä suvun huviloissa Tuusulanjärven rannalla, jonne äiti tuo jälkikasvunsa joka vuosi.

Tohtori von Pandy viihtyy paremmin Unkarissa. Hänestä Pohjolassa on kesälläkin liian kylmä.

Se ei ole ainoa syy, miksi Kálmán von Pándy käy Suomessa harvoin. Hänellä on potilaansa ja puutarhansa, jolle hän omistautuu vähintään samalla intohimolla kuin psykiatriaan.

Paavo von Pandy perii isältään kiinnostuksen kasveihin, äidiltään siteet Suomeen ja sen luontoon.

Synnyinmaassaan nuori aatelismies ehtii valmistua ylioppilaaksi, lukea puutarhatieteitä, kieliä ja valtio-oppia sekä kouluttautua rajavartioston luutnantiksi.

Sitten hän väsyy hälinään. Suomen-kesinä elämä on tuntunut oikealta, jotenkin aidommalta.

Pandy lähtee äitiensä maille.

Kultalahden tila itäisellä Inarilla oli ennen Pandyn tuloa Sarren suvun kesäpaikka.
Kultalahden tila itäisellä Inarilla oli ennen Pandyn tuloa Sarren suvun kesäpaikka.
Kuva: Pekka Aho

Erämaatilalla kaukana kaikesta

531 kilometriä. Niin pitkä on Jäämerentie, Rovaniemeltä Petsamovuonon rantaan, Liinahamariin.

Se valmistuu lopullisesti 1931 ja kytkee nuoren tasavallan Jäämereen. Petsamosta tulee Lapin-matkailun myyttinen alkukoti.

Jäämerentie tuo Pandynkin Inarijärven itäpuolelle, Suomen matkailijayhdistyksen rakennuttamaan Virtaniemen majataloon.

Matkailijavirran mukana tulevat urheilukalastajat. Yhä useampi vavanheiluttaja pysähtyy Virtaniemeen päästäkseen Paatsjoelle, joka laskee ison Inarin vedet Jäämereen. Moni heistä on ulkomailta, Englannista ja Keski-Euroopasta.

Matkailijat ovat mielissään ja ihmeissään, kun saavat opastusta omalla kielellään unkarinsuomalaiselta herrasmiesoppaalta, jolla on taskussaan nippu käännöstutkintoja.

Pandylla on toinenkin syy viihtyä Virtaniemessä. Hänestä ja majataloa johtaneesta Helga Hemilästä tulee aviopari.

Pian he ostavat yhdessä huutokaupasta Sarren suvun vanhan kesäpaikan, joka seisoo autioituneena yhdessä Inarijärven tuhansista lahdista.

Maakirjat tuntevat tilan Ulkuniemenä. Saameksi paikka on Kolesluohta. Se vääntyy myöhemmin Kultalahdeksi.

Tila on syrjässä jopa Virtaniemestä katsoen. Talvella sinne voi laukottaa porolla reilussa tunnissa. Kesällä soutumatkaan hupenee reilusti enemmän, vaikka laittaisi tuuhean koivun veneen kokkaan purjeen tapaiseksi, kuten Pandy.

Intoa puhkuvalle uudisasukkaalle matka ei ole mitään. Paavo von Pandy alkaa kunnostaa ja laajentaa hirsistä tupapahasta, joka on ehtinyt palvella myös savotan kauppana.

Kohta Ulkuniemi on valmis vieraiden tulla.

Vieraskirjan mukaan heitä saapuu Virtaniemen ja Ivalon kautta, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Kaikki haluavat tavata isännän, joka on päätynyt Euroopan vilinästä erämaahan, Unkarista katsoen aivan maailman laidalle, ja puhuu sitä kieltä mitä vieraskin.

Mutta suurin osa kävijöistä on läheltä, Inarin harvaan asutuilta rannoilta. Sarret, Saijetsit, Mattukset, Kuuvat, Kaaretit ja Seurujärvet viivähtävät pirtin pitkillä penkeillä ollessaan poronhaussa tai hukanajossa, tai tehdessään muonareissujaan tien varteen, kesäisin postiveneellä ja lumikelillä poronahkiossa.

Paavo von Pandy viljeli lukemattomia lajeja, joita Inarin korkeudella ei ollut ennen edes nähty. Pelkästään kaaleja oli puolenkymmentä eri lajia.
Paavo von Pandy viljeli lukemattomia lajeja, joita Inarin korkeudella ei ollut ennen edes nähty. Pelkästään kaaleja oli puolenkymmentä eri lajia.
Kuva: Pekka Aho

Kynnystä madaltaa, että Ulkuniemen uusi isäntä tuntuu olevan kuin yksi inarilaisista. Kalastaa ja metsästää, pitää poroja, piiputtelee ahkerasti, pukeutuu umpitakkiin ja sarkaan vaikka kesähelteellä.

Syntyperäänsä hän ei mainosta. Täällä hän ei ole aatelinen, ei paroni eikä edes von, ei ainakaan arkisissa kirjoituksissa. Vain Paavo, Paavo Pandy.

Se ei ole ollenkaan vaikeaa. Hän on täyttänyt jo 30 vuotta ja tuntee ensi kertaa, että on siellä mihin kuuluukin – luonnon rauhassa.

Ihan kaikkea paikalliset eivät sentään voi katsella hymyilemättä.

Perinteisessä inarilaisessa peltotilkussa kasvaa perunaa, jatkona ehkä naurista.

Mutta tällä ranta-asukkaalla on paljon muutakin, kuten parsaa, palsternakkaa ja piparjuurta. Poroilleenko se niitä viljelee, vai vuohilleen?

Ja sitten on vielä muuan tummanpunainen jauhe. Isäntä tunkee sitä purkista ruokaan kuin ruokaan, vaikka se polttaa kieltä.

Muuten mukava mies tämä Pandy, mutta aina tuota paprikaa!

Vuoristoarmeijan poroupseeri

Kun helmikuu 1940 on lopuillaan, Pandyllekin rakas Virtaniemen majatalo on enää postikorteissa. Sen päärakennus saa talvisodan loppuvaiheissa täysosuman venäläisestä lentopommista.

Paatsjoen niskalla seissyt Virtaniemen majatalo, jossa Paavo von Pandy opasti kalastusmatkailijoita, tuhoutui täysin talvisodassa.
Paatsjoen niskalla seissyt Virtaniemen majatalo, jossa Paavo von Pandy opasti kalastusmatkailijoita, tuhoutui täysin talvisodassa.

Siinä vaiheessa Pandy on ollut jo kolmisen kuukautta sodassa – vapaaehtoisena, koska on vielä Unkarin kansalainen. Hän on arvellut, että unkarilainen luutnantti vastaa hyvinkin suomalaista vänrikkiä, ilmoittautunut kutsunnoissa ja saanut pestin huolto- ja yhteystehtävissä.

Tukalasta talvesta 1939–1940 Suomi selviää itsenäisenä. Pandy hakee ja saa kansalaisuuden maalta, jota on ollut valmis puolustamaan ase kädessä.

Kun tulee jatkosota ja saksalaiset, kielitaitoiselle ja maailmaa nähneelle upseerille on aina vain enemmän käyttöä.

Pandysta tulee yhteyshenkilö suomalaisten ja saksalaisten välille. Hän ei tiedä, että se on alku monelle elinikäiselle ystävyydelle.

Sodan edetessä Pandy päätyy selvittämään sarvipäiden käyttöä kuljetuksissa. 20. vuoristoarmeijan esikunta nimeää hänet poroupseeriksi.

Syksyllä 1944 Hitlerin armeija tekee lähtöä Lapista – ilman porojen vetoapua, vaikka Pandy on kartoittanut kesällä tarkasti, minkä verran härkiä, ajovehkeitä ja jäkälää olisi saatavilla.

Savuavat rauniot saattelevat saksalaisten vetäytymistä.

Talven aikana Pandy pääsee takaisin rakkaalle tilalleen. Varjelus on säästänyt sen polttajilta, tai syrjäisyys.

Mutta tukalin hetki on vielä edessä.

Eräänä aamuna isäntä näkee ikkunansa takana konepistoolimiehen. Samassa ovi kolahtaa, ja pirttiin asuu puna-armeijan upseeri.

Venäläiset ovat marssineet Inariin myöhään syksyllä 1944 ja viipyvät vuoden päivät. Nyt partio mulkoilee epäluuloisesti Pandyn ase- ja puukkokokoelmaa, joka roikkuu seinällä.

Onnekseen isäntä on hävittänyt saksalaisen asepukunsa. Kunniamerkki on tallessa, mutta piilossa.

Venäläiset syövät ja häipyvät varmistettuaan, ettei tilalla piileksi vastarintamiehiä.

Vähitellen vieraatkin palailevat Kultalahteen lumoutuakseen jälleen Lapista.

– Täällä on kaikkea sitä mikä sisältyy sanoihin suuri rauha ja sopusointu, ylistää opettaja Sylvi Ahlqvist, joka ei tule sen kauempaa kuin Nellimistä.

Pian vieraskirjassa kiitellään vain isäntää. Paavo Pandyn ja Helga Hemilän yhteiselo päättyy eroon 1940-luvun lopussa.

Mies jää Kultalahteen ja kunnostaa vimmaisella tarmolla puutarhaa, jonka on saanut ennen sotia hyvälle alulle, kunnes se on jäänyt oman onnensa nojaan.

Hän ei liiku paljon, käy vain pakon edessä Ivalossa, eikä juuri koskaan Inarin ulkopuolella.

Mutta vuonna 1950 hän tekee junamatkan, josta tulee kohtalokas.

Pinaattia ja palsternakkaa Inarin takana

Klaudia Lauronen on Karjalan evakkoja. Kotipitäjä Suojärvi on jäänyt rauhanteossa naapurille.

Hän on tullut kotitalousneuvojaksi jälleenrakentavaan Lappiin ja kohdannut junanvaunussa viiksekkään, piiputtelevan miehen, jonka kertomus tuntuu melkein uskomattomalta. Inarijärven takanako voisi kasvattaa pinaattia, salaattia, palsternakkaa, selleriä ja valkosipulia? Miehen kutsusta hän päättää lähteä katsomaan.

Paluuta ei ole. 1951 neiti Laurosesta tulee rouva von Pandy, erämaatalon emäntä.

Esikoispoika Jorma syntyy 1952, Mikko 1954 ja Annikki 1958.

Lapset kasvavat Kultalahden arkeen. Kalastamaan ja kantamaan puita. Hiihtämään ja soutamaan. Hoitamaan vuohia, joista saadaan lihaa ja maitoa juustontekoonkin.

Ja tietysti kitkemään puutarhaa, joka täyttää koko pihan. Marjapensaiden reunustamalla kasvimaalla on mittaa lähes sata metriä.

– Tärkeintä on hoitaa sitä rakkaudella, Pandy tähdentää.

– Lämpöä on täällä riittävästi, ja varsinkin valoa.

Runsaimmillaan pihassa kasvaa kukkien rinnalla kaikkiaan 56 syötävää lajia. Niin monta, että isäntä voi raapustaa tyytyväisenä vieraskirjaansa: ”Tämän täytyy olla maailman rekordi kasvinvijelyssä, näin pohjoisessa.”

On sentään kasvi, jonka viljelyä Pandy ei edes kokeile, vaikka ei voikaan elää ilman sitä.

Paprika tarvitsisi kasvihuoneen, eikä isäntä halua sellaista laittaa. Mikä ei kasva Lapin valoisassa kesässä paljaan taivaan tai harson alla, jääköön kokeilematta. Ei maailmasta paprikajauhe lopu, ei edes sen laidalta.

Pandy tienaa käännöstöillä, hakkauttamalla tilan metsää ja myymällä osan sadosta. Kovin paljon rahaa luontaistaloudessa ei tarvita. Järvi, metsä, pieni navetta ja suuri kasvimaa kannattelevat viisihenkistä perhettä.

Mutta Pandy saa erämaaviljelyn lisäksi toisenkin elämäntehtävän: hänestä tulee Lapin matkailun lähettiläs – yksi ensimmäisiä.

Jorma von Pandy oli isänsä mukana palvelemassa ulkomaisia matkailijoita, joita Paavo von Pandy houkutteli Euroopan-matkoillaan Inariin.
Jorma von Pandy oli isänsä mukana palvelemassa ulkomaisia matkailijoita, joita Paavo von Pandy houkutteli Euroopan-matkoillaan Inariin.
Kuva: Pekka Aho

"Niinpä ammuin yhden turistin..."

Ulkomainen matkatoimisto on saanut kuningasidean.

Se haluaa satapäiselle matkailijajoukolle porosafarin Inarijärven itäpuolelta erämaiden poikki Ruotsin Kiirunaan – heinäkuussa.

1950-luvun tultua Pandyn sodanaikaiset ystävyyssuhteet ovat heränneet eloon. Kultalahdessa vierailleet tutut saksalaiset ovat vieneet sanaa maanmiehilleen ja vähän muillekin erämaiden aatelisesta, joka elää luonnon ehdoilla Lapissa, aivan lähellä Neuvostoliiton rajaa.

Kotimaiset ja ulkomaiset lehdet rientävät tapaamaan paronia.

He löytävät karismaattisen, meheviä tarinoita lapinpuku yllään kertoilevan luontaistilallisen, jonka huuleen jatkuva piiputtelu on painanut kolon. Joku näkee hänessä elokuvatähden – ”hemingwayläisen hahmon valmiina Hollywoodiin”, kuten eräs vieras luonnehtii.

Pandyn ilkikurisetkin jutut painetaan lehtiin ja kirjoihin. Kuten tarina paljaaksi kalutusta jalasta, jonka ruotsalainen kirjailija Hans Lidman näkee Kultalahdessa.

– Sekä metsästys että kalastus epäonnistuivat, Pandy valittelee vieraalleen.

– Niinpä ammuin yhden turistin.

Sitten isäntä johdattaa Lidmanin pirttiin syömään ”turistia”, joka paljastuu karhunlihaksi, ”itse kaadetuksi”. Sellaisena Lidman tallentaa sen vuonna 1964 ilmestyvään Seikkailujen pohjolaan, pihtailematta kirjailijan vapaudessa.

Jorma von Pandyn mukaan karhunliha oli oikeasti Nellimistä.

– Tietääksemme isä ei kaatanut koskaan karhua.

Mutta sellaisessa maineessa Pandy on, että matkatoimisto on arvellut hänen jos kenen pystyvän järjestämään porosafarin – keskellä kesää.

Pandy on ottanut tarjouksen vastaan hämmentyneenä. Miten vähän he Lapista tietävätkään, muka sivistyneet eurooppalaiset! Ei tule kesäistä porosafaria, mutta tulee paljon muuta.

1950-luvun lopulla Pandy alkaa matkustella Euroopan maissa kertomassa Lapista. Hän lähtee syksyisin, Inarin jäätyessä, ja palaa tavallisesti jouluksi.

Jokaisella matkalla hän pitää kymmeniä esitelmiä – aina sillä kielellä, mitä yleisö ymmärtää – ja näyttää diakuviaan, joita on satoja.

– Olen tällainen matkailun kulkukauppias, hän kuvailee dokumentissa, jonka Ruotsin televisio käy tekemässä Kultalahdessa.

– Tosin oikean tiedon jakaminen pitäisi aloittaa jo Oulun korkeudella, eikä vasta ulkomailla. Niin huonosti Lappi tunnetaan.

Kultalahden päärakennusta on kunnostettu Paavo von Pandyn hengessä.
Kultalahden päärakennusta on kunnostettu Paavo von Pandyn hengessä.
Kuva: Pekka Aho

Matkatoimistojen, lento- ja laivayhtiöiden sekä Rovaniemen kaupungin tuella hän tekee tilanteen korjaamiseksi kaiken mitä yksi ihminen voi.

Kun Pandy käy viimeisen matkansa ulkomailla vuonna 1978, hän laskee pitäneensä 1027 esitelmää. Kuulijoita on ollut monikymmenkertainen määrä.

Tietoiskut tuovat Kultalahteenkin aina vain enemmän vieraita. Pandyt opastavat, majoittavat, ruokkivat ja kuljettavat.

Erityisen suosittuja tulee viikon hiihtosafareista Sevettijärvelle, poikki Inarin. Kevättalvella 1976 järvellä hiihtelee viidettäsataa ranskalaista.

Tottumattomimmat eivät pysy suksilla pystyssä 20 metriä pitempään. Mutta Jorma von Pandy ja muut oppaat ovat lähellä, auttavat asiakkaan kelkan rekeen ja kyyditsevät muiden perään, kohti yöpaikkaa.

Viimeistään kämpän lämmössä ja ruuan ääressä kaikista tuntuu, että tälle seikkailulle kannatti tulla.

Vaikea luopuminen

Kattila on tyhjä. Kultalahtelainen gulassikeitto on tehnyt kauppansa.

Annikki von Pandy tunnustautuu paprikan ystäväksi, kuten myös tyttärensä Iiris Mikkonen ja isoveljensä Jorma von Pandy.

– Ei meillä tunnettu inhokkeja. Syötiin itsekin kaikkea, mitä pihalla kasvoi, Jorma von Pandy sanoo.

Kuten mangoldia eli lehtijuurikasta, joka kiehautetaan suolavedessä, ennen kuin höystetään voisulalla ja korppujauhoilla.

– Hyvää se on, mutta ei löydy vieläkään Ivalon kaupoista, Jorma von Pandy sanoo.

– Eikä oikein Rovaniemeltäkään, Annikki von Pandy harmittelee.

Kultalahden tila on nykyään Pandyn perillisten kesäpaikkana.
Kultalahden tila on nykyään Pandyn perillisten kesäpaikkana.
Kuva: Pekka Aho

Kultalahti on sisarusten kesäpaikkana. Lapsuuden muistot ovat kaikkialla.

– Silloin kun emme olleet koulussa ja asumassa sen asuntolassa, olimme täällä. Se opetti paljon. Oli tultava toimeen omillaan.

Sama koski leikkejä. Naapuriin oli kolmatta kilometriä ja lähimpään lapsitaloon vielä enemmän.

Jorma von Pandy sanoo, että tekemistä riitti aina. Myös silloin harvoin, kun talossa ei ollut vieraita.

– Jos ei muuta, niin kasvimaan kitkemistä, Annikki von Pandy hymyilee.

– Vaikka joskus sieppasi, emme osanneet kaivata täältä mihinkään.

Eivät myöskään heidän vanhempansa. Ei Klaudia von Pandykaan, vaikka joutui olemaan pitkiä pimeitä yksin tai lasten kanssa, isännän kiertäessä Eurooppaa.

– Äiti oli karjalainen, sopeutuvainen kaikkeen. Oikea pitoemäntä, joka ehti ja jaksoi passata vieraita, Annikki von Pandy muistelee.

Pandyt asuivat Kultalahdessa syksyyn 1984. Sen jälkeen vanha pari muutti Nellimiin, josta lapset olivat hankkineet heille asunnon.

– Eivät olisi millään lähteneet. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, että piti houkutella, Annikki von Pandy kertoo.

Jorma von Pandy katsoo tyynelle järvelle. Rauha on rikkumaton.

– Kukapa sitä nyt kotoaan lähtisi, tällaisesta paikasta.

Piiputteleva Paavo von Pandy näkyi lukemattomissa kansainvälisissä julkaisuissa, jotka tulivat Inariin tekemään juttua erämaatilaa isännöivästä maailmanmiehestä.
Piiputteleva Paavo von Pandy näkyi lukemattomissa kansainvälisissä julkaisuissa, jotka tulivat Inariin tekemään juttua erämaatilaa isännöivästä maailmanmiehestä.
Kuka?

Paavo von Pandy

Alkuperäiseltä nimeltään Paul István Edvard Pandy.

Syntyi 1905 Unkarin Gyulassa, lähellä nykyistä Romanian rajaa.

Kuoli 1986 Inarissa, jonne oli asettunut 1934 ostamalla Ulkuniemen (Kultalahden) erämaatilan Inarijärven itärannalta.

Kahdesti naimisissa. Sai pitkäaikaisen puolisonsa Klaudia von Pandyn (1914–1998) kanssa kolme lasta, kaksi poikaa ja tytön.

Hallitsi kahdeksan kieltä: suomen ja unkarin lisäksi ranskan, saksan, italian, englannin, ruotsin ja romanian. Lisäksi ymmärsi useita muita, kuten espanjaa ja portugalia.

Kiersi noin 20 vuoden ajan joka talvi ulkomailla kertomassa Lapista. Piti matkoillaan yli 1000 esitelmää, minkä vuoksi häntä on kutsuttu Lapin lähettilääksi ja Lapin markkinoinnin isäksi.

Seurasi maailmaa tilaamalla Kultalahteen useita koti- ja ulkomaisia lehtiä, jotka Inarilla kulkenut postivene toi säkissä kerran viikossa.