Olen pitkään seurannut keskustelua kansalaisopiston vaikuttavuudesta ja merkityksellisyydestä. Omat kokemukseni ja päättäjien käsitykset eivät ole aina yhteneväisiä. Opistojen oma vakuuttelu työnsä vaikuttavuudesta saatetaan helposti mieltää liioitteluksi tai muuten epäuskottavaksi.
Miksi työnsä vaikutuksia asiantuntevasti arvioivaa henkilöstöä ei uskota? Eihän opistojen arviointi perustu mututuntumaan, vaan taustalla on selviä faktoja. Ei yhteiskunnallista vaikuttavuutta todisteta vain siksi, että rehtori pitää kiinni pallistaan.
Valtakunnallisia tutkimuksia opistojen vaikuttavuudesta tehdään tämän tästä, ja tulokset ovat opistoille myönteisiä. Myös opistot itse keräävät aineistoa erilaisilla kyselyillä ja palautteilla turuilla ja toreilla. Jotkut väittävät, että liikaakin joutuvat vastailemaan erilaisiin tyytyväisyyttä mittaaviin kyselyihin.
Jos opistoissa työskentelevät ihmiset eivät kykene vakuuttamaan päättäjiä, kuka sitten kykenee? Vastaus löytyy helposti: opistoissa opiskelevat ja harrastavat henkilöt tietysti. Miksi heidän äänensä ei kantaudu asioista päättäviin elimiin? Niin, hyvä kysymys. Pohditaanpa sitä lisää.
Omien kokemusteni mukaan kansalaisopistoissa opiskelevat ja harrastavat eivät juuri pidä meteliä opiskelustaan. Iso osa osallistujista saa vastapainoa työlleen ja perhe-elämälleen ja kertoo lähipiirissään kansalaisopiston olevan hänelle tärkeä henkireikä. Kielten opiskelun ja jumpan yhteydessä iloitaan oppimisesta ja saavutuksista.
Jokaviikkoisesta tärkeästä menosta tietää vain perhepiiri, ja onpa joku saattanut mainita asiasta myös työkavereilleen. Tyytyväisyyden kanssa eletään hiljaa, mutta huonot kokemukset kerrotaan lehtien tekstaripalstoilla.
Kansalaisopiston opiskelijat eivät ole persoja opintopisteille tai -viikoille. He harrastavat vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa opiskelua ja osallistumista samanhenkisten ihmisten kanssa, riemuitsevat saavutetuista tuloksista ja itsetunnon kohoamisesta. Valtavan merkittäviä asioita, joista kannattaisi puhua isoon ääneen.
Siinä vaiheessa kun opisto joutuu määrärahojen vähenemisten johdosta lakkauttamaan ryhmiä, on jo liian myöhäistä.
Ei ole kenenkään vika, jos päättäjien ja kansalaisopistojen opiskelijoiden tiet eivät kohtaa. Päättäjät tekevät ratkaisujaan sen hetkisten tietojensa perusteella. Opiskelijat ovat tyytyväisiä, kun saavat laadukasta opetusta ja voivat vuodesta toiseen kokoontua yhteen tutun porukan kanssa, vertaisryhmään, josta löytyy tuttuja ja ystäviä.
Vähenevistä resursseista ei kenellekään mitään lisätä, mutta keneltä eniten vähennetään? Se, mikä jää piiloon, jää vaille arvostusta.