”Miksi te suomalaiset tuotte kyläpaikkaan omat lakanat ja pyyhkeet?” Tätä äimisteli ystäväni amerikkalainen puoliso, kun vierailin heidän luonaan rapakon takana.
Viikko aiemmin heillä oli käynyt sukulaisia Suomesta – omat liinavaatteet mukanaan. Kaiken huippu oli kuulemma se, kun vieraat vaativat saada maksaa kaikki aamiaistarpeet.
Amerikkalainen harmistui. Hän koki, että porukka oli kyläilystä pahoillaan ja häpeissään.
Muutama vuosi sitten haettiin kaikkein suomalaisinta suomen kielen lausetta. Tähän päädyttiin: ”Ei minua varten tarvitse keittää.”
Lause jaksaa edelleen huvittaa. Se symboloi paitsi ylivoimaista kahvikulttuuriamme ja ylimitoitettua vaatimattomuuden illuusiotamme, myös kansallista häpeää kaikesta siitä vaivasta, jota kylässä käyminen oletetusti ja oletettavasti tuottaa. Tärkeintä on, ettei talonväellä ala minun tähteni keittää!
Kun vähän raaputan näennäisen vaatimattomuuteni pintaa, totuus piirtyy esiin: kyllä, itse asiassa minua varten tarvitsee keittää. Kutsu kylään on kutsu kahville. Kyllä minä mieleni pahoitan, jos kahvia ei tarjota.
Jos jään yöksi, toivon pyyhettä ja puhtaita lakanoita. Aamulla haluaisin kupin kahvia. Onko minusta siis liikaa vaivaa? Onko kyläilyetiketin vastaista, jos kokee olevansa emännöinnin ja isännöinnin arvoinen vieras?
Minulle jokainen vieras on harvinainen vieras. Se johtuu siitä, että olen laiska kutsumaan ihmisiä kylään. Harvinaisuus tekee sen, että jokainen vieras on myös VIP. Kun henkilö on harvinainen ja tärkeä, on selvää, että talo tarjoaa kahvit, lakanat, pyyhkeet ja aamupalaa.
Jollain oudolla tavalla olen myös mieltynyt vähän vaativiin vieraisiin: niihin, jotka kehtaavat esittää tarpeensa ja pyytää oma-aloitteisesti vaikkapa saunan lämmitystä, syötävää, juotavaa tai toista tyynyä – siis mitä tahansa, mikä minulta on jäänyt hoksaamatta.
Vieraiden vaatimattomuus voi olla enemmän vaivaannuttavaa kuin toivottavaa. Itse olen erityisen allerginen vieraille, jotka tuovat yökylään omat tyynyt, peitot ja liinavaatteet. Pahimmat tuovat myös aamiaistarpeet. Sellaisiakin harvinaisuuksia on nähty. Siitä jää nolo olo.
Mikä minun petivaatteissani on vikana? Haisevatko ne pahalle? Miksen minä saa tarjota kahvia ja kaurapuuroa? Muistan poteneeni yhtäaikaista harmia siitä, etten ole saanut tarjota juuri mitään – ja epävarmuutta siitä, olenko aina käsittänyt kyläilyn jotenkin väärin.
Vietettyäni viisi päivää ystäväni ja hänen amerikkalaisen puolisonsa luona vaadin saada maksaa edes yhden illallisen. Siihen saakka lasiani ja lautastani oli täytetty jatkuvalla syötöllä – ja minä, mokoma olin tuonut vain Fazerin sinistä!
Kiitollisuudenvelka painoi. Huomasin käpertyväni riekoksi häpeäni kieppiin.
Tarjoukseeni ei kuitenkaan tartuttu. Olin kuulemma tärkeä ja harvinainen vieras. Eikä vieras kuulemma koskaan ole velkaa.
Kirjoittaja on toimittaja.