Kolumni

Milkan matkassa on ollut mielenkiintoista saada kasvaa ja oppia

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Milka on 18-vuotias autistinen tyttäremme, jonka diagnoosi tuntui alkuvuosien  ajan kauhealta – ei sen takia että olisimme tahtoneet itsemme jatkeen joka suorittaisi kouluissa ylivertaisia arvosanoja tai toisi kohottavaa itsetuntoa meille opiskelunsa tai työnsä lisäarvona tai taiteellisen lahjakkuuden myötä – vaan siksi  että hän ei saisi tarvitsemaansa apua tiukasti säästävältä yhteiskunnalta sekä pärjäämiseensä tässä tehoa rakastavassa maailmassa.  

Ja  saisiko hän oppia niin yksinkertaisia asioita kuin käveleminen, syöminen, peseytyminen, nukkuminen tai puhuminen.

Kaikkein rankinta autistin kanssa eläessä on ollut silloin kun jokainen apu, lääke, lausunto, tarve, kuntoutus tai terapia  jne. on  selitetty liitteineen samoille virkamiestahoille tuhansia kertoja vuosien aikana vaikkei vammoista voi parantua - sairauksista kylläkin. 

Tai niinä hetkinä jolloin lukee netistä tai lehdistä miten maailma kaatuu eikä kukaan hoida ketään tai välitä toisistaan, niin  mitä sitten tapahtuu näille avustettaville? Sekä niinä hetkinä kun se nuori ei voi ja osaa sanoa mikä häntä vaivaa tai mikä on kipeänä kun hän itkee ja kirkuu.


Milka ei pelaa ihmissuhdepelejä eikä tavoittele oikeassa olemista tai voittoa itselleen. Hän on myös reilu ja avoin eikä koskaan ”puhu” pahaa kenestäkään tai osaa ja halua satuttaa ketään.

Hän rakastaa iloisuutta ja naurua ja haluaa tartuttaa ilon muihinkin; se tarttuukin ja yhtäkkiä hänen kanssaan päivä voi yhdestä kivasta hymykatseesta muuttua synkästä iloiseksi.  Ennen muuta Milka on rehellinen eikä hän koskaan mielistele, nuole tai valehtele. 

 Ellei hän jaksa väsymykseltään tai aistiärsytykseltään kiittää ihmistä joka on osoittanut hänelle mielestään hienoa huomiota eikä saakaan takaisin odottamaansa kiitosta, niin  tämä voi hämmästyä ja pitää tyttöä epäkohteliaana. Sitä se ei kuitenkaan Milkan maailmassa ole. Hän ei vain kykene aina vastavuoroisuuteen ja kiittää sitten ajallaan omalla tavallaan luultavasti odotettua kiitosta yltäkylläisemmin.


Milka on kuitenkin kaiken pelon  kauheuksien ja vaikeiden  virastoasioitten ohella ollut koko ajan kaikkein fiksuin älykkäin, tietävin ja rohkein ihminen kaikista tuntemistani.  Hän ei tyrkytä itseään ja tuputa mielipiteitään toisille, ei naura kenellekään ilkeästi - hän iloitsee toisten ilosta ja vahvasti tunneälyisenä ja huumorintajuisena osaa lohduttaa milkamaisella tavalla silittäen tai hiljantarkkaan syvälle silmiin katsoen toisen surussa.  


Kyllä!  Toki hän on ihminen siinä missä muutkin hyvin huonoine päivineen ja tuulineen ja silloin jyrisee ja itku kirkuu eikä mikään maita vähään aikaan.  Mutta Milkan matkassa on ollut mielenkiintoista saada kasvaa ja oppia – ei käytöstapoja tai parempaa vanhemmuutta, mutta ihmisyyteen ja selkeän kirkkaaseen elämään kuuluvia perusasioita ja järkkymätöntä rakastamiseen sitoutumista ehdoitta - sellaista jota emme aina huomaakaan omien touhujemme tärkeydeltä.