Muistatteko, kun Tytti Tuppurainen osti Saksasta miljardeilla ilmaa? Näin asia tiivistyi monen suomalaisen mielessä, kun Uniper-järjestely tuli julkisuuteen.
Valtionyhtiö Fortumin Saksan-seikkailu ja sitä seurannut poliittinen vastuunpakoilu on yksi viime vuosien kalleimmista opetuksista siitä, mitä tapahtuu, kun ideologia, huono riskienhallinta ja poliittinen selittely kohtaavat.
Kun energiakriisi syveni ja Venäjän kaasu alkoi tyrehtyä, Fortumin Uniper-omistuksesta tuli aikapommi. Lopulta Saksa kansallisti Uniperin ja Suomi jäi nuolemaan näppejään. Lasku suomalaisille veronmaksajille nousi miljardeihin euroihin. Vastineeksi saatiin lähinnä selityksiä, joissa vastuu hämärtyi, siirtyi ja katosi.
Tytti Tuppurainen toimi tuolloin valtion omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä. Hänen vastuullaan oli valvoa, että valtionyhtiöiden riskit ovat hallinnassa ja että suomalainen etu turvataan. Jälkikäteen on helppo sanoa, mutta vaikea ymmärtää, miksi varoitusmerkkejä ei nähty ajoissa tai miksi niihin ei reagoitu. Venäjä-riippuvuus, energiapolitiikan epävarmuus ja geopoliittinen tilanne olivat kaikkien tiedossa.
Kritiikki ei kohdistu vain yhteen ministeriin, vaan koko järjestelmään, jossa epäonnistumiset selitetään “poikkeuksellisilla olosuhteilla” ja vastuu jaetaan niin laajalle, ettei se lopulta kuulu kenellekään. Kun päätökset onnistuvat, ne ovat rohkeaa politiikkaa. Kun ne epäonnistuvat, kyse on markkinoiden voimista tai sodasta Euroopassa.
Miljardiluokan virheistä ei kuitenkaan pitäisi selvitä olankohautuksella. Jos tavallinen suomalainen tekee huonon taloudellisen päätöksen, seuraukset maksavat he itse. Kun valtio tekee saman, lasku jaetaan kansalle – ja poliittinen ura jatkuu.
Uniper-kauppa jäi historiaan esimerkkinä siitä, miten Suomi oppi kantapään kautta, että vastuullinen omistajaohjaus ei ole juhlapuheita, vaan kykyä sanoa ei ajoissa. Nyt ostettiin kalliilla ilmaa. Seuraavalla kerralla varaa samaan ei enää ole.