Kolumni: Kuusi mil­joo­naa mur­hat­tua vel­voit­taa si­nut­kin kat­so­maan pa­huut­ta silmiin

Pian kylmenee: Lapissa voi olla pa­rin­kym­me­nen­kin asteen yö­pak­ka­sia

Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Miksi li­pus­sam­me on risti?

Olen kysynyt politiikan eliittiin kuuluvilta, miksi Suomen lipussa on siniristi. Vastaukset ovat hämmentäneet – harva osasi tai halusi kertoa, että se kuvastaa Suomen uskonnollista vakaumusta kristillisenä uskontokuntana. Muidenkin kanssaeläjien vastauksissa kuvastuu enemmän hämmennys kuin tieto ja varmuus.

Kristinuskon ihmiskäsitys on kansakuntamme lainsäädännön perusta. Se tukee rakenteellisesti ja määräyksiltään kristilliseen ihmiskäsitykseen perustuen sitä, miten meidän tulee kohdella toisiamme, läheisiämme, omaisuutta ja viranomaisiamme.

Suhteella uskontoomme on painava perusta, mutta kun tarkastelen kansallista suhdettamme asiaan, on vaikea ymmärtää, miten voimakkaasti kristillisyyttä vierastetaan, sen olemassaolon tunnustamista vältellään tai vähätellään ja voimakkaimmin jopa syrjitään tai pidetään merkityksettömänä. Häpeän tunne kuvastaa julkista suhdetta uskontoomme enemmän kuin muut asiaan liittyvät tuntemukset.

Kun maahamme saapuu vieraista uskontokunnista uusia ihmisiä, politiikan eliitti tunnustaa käsi sydämellä ihmisten oikeuden uskontoonsa ja sen harjoittamiseen. Säädetään lakeja ja asetuksia, joissa uusien uskontojen vähättely tai syrjintä kielletään. Eikö tässä ole ristiriita? Ellemme osaa arvostaa omaa uskontoamme ja varjella sitä, miksi koemme arvokkaaksi astua varjelemaan uusia uskontoja?

En tunne yhtään valtiota tai maata, jonka lainsäädäntö ei perustuisi maan uskonnolliseen ihmiskäsitykseen. Ihmisvirrat osoittavat, että maiden rajat poistuvat ja uusien uskontojen määrä ennen niin tarkasti rajatuissa maissa ja valtioissa kasvaa. Samalla kasvaa paine lainsäädännön perusteisiin.

Kenen uskonnollinen ihmiskäsitys on määräävässä asemassa? Tuleeko sen asettua lainsäädännön perustaksi, olkoonpa aiempi sitten ollut mikä tahansa lukuisista maailman uskontokunnista?

Rajattomuus ja kansallisten oviemme avaaminen uusille ihmisille ei ole vain talouspoliittinen kysymys hyvinvointivaltiomme turvaamiseksi ja sen edellytysten turvaamiseksi, vaan se on myös eettinen kysymys siitä, millaisen ihmiskäsityksen mukaisesti tulemme tulevaisuuden lait säätämään ihmistemme turvaamiseksi.

Tarkka lukija huomasi, etten kirjoittanut viimeiseen lauseeseen kansalaistemme, vaan ihmisten turvaamiseksi. Siihenkin liittyy vissi merkitys – tiedänkö enää tulevaisuudessa, minkä kansalaisuuden olisin siihen merkitykseltään osoittanut?