Suomen historiallinen nollatulos olympialaisista on totta. Paras sijoitus oli kolme kertaa 5. sija ja kymmenen parhaan joukkoon venyttiin 11 kertaa. Viimeiset mitalitoiveet olivat keihäänheitossa, mutta murskaantuivat kolmen ensimmäisen heittokierroksen aikana.
Kyseessä oli kolmannet olympialaiset peräkkäin, ettei tullut mitalia keihäänheitossa. Tämä on historian pisin mitaliton putki tästä lajista. Keihäässäkin alamäkeä kuvastaa hyvin se, että kyseessä oli toiset olympialaiset peräkkäin, että paras sijoitus vasta 8. ja kolmas peräkkäinen, ettei suomalaista ollut viiden parhaan joukossa.
Tilastot kertovat karua kieltä heikosta huippu-urheilustamme. 2000-luvulla kesäolympialaisista on tullut 16 mitalia, joista kolme kultaista. Niistä viimeisin tullut 2008 ja viimeisin hopea on saavutettu 2012.
2000-luvun aikana Suomella on ollut olympialaisissa 392 urheilijaa. Yhtä mitalia kohti on urheilijoita ollut 24,5. Muiden pohjoismaiden luvut ovat: Ruotsi 10,6, Norja 9,5 ja Tanska 9,3. 2000-luvulla mitalirohmuksi kehittynyt, Suomeakin pienempi Uusi-Seelanti on saanut pelkästään 2000-luvulla enemmän mitaleita kuin Suomi 1960–2024.
Herääkö Suomi vihdoin todellisuuteen? Suomella ei ole monta kymmentä huippu-urheilijaa. Kiitettävästi onnistuvien määrä on noin 10 urheilijaa olympialaista kohden, joten on turha lähettää ainakaan yli 20 urheilijaa kisoihin, sillä määrä ei korvaa laatua.
Nyt osallistuneista urheilijoista yli puolet oli selvästi kisaturisteina. Ja miksi niin moni suomalainen oli kisoissa puolikuntoisena? Huippukunnossakin mahdollisuudet olivat heikot, ja silti vielä mennään hakemaan huonot sijat rikkinäisenä.
Rahavähyyden taakse piiloudutaan huonoa tasoa. Todellisuudessa Suomen urheilijat eivät vaan ole tarpeeksi kovia huipulle. Ei ole nälkää menestyä ja tehdä työtä sen eteen. Odotukset ovat niin matalalla, että ollaan jo tyytyväisiä, että Suomen lippu vilahtaa kisoissa.
Ylelläkin sanoivat, ettei kisa ollut huono suomalaisille. Tämä sopii Suomen olympiajoukkueen imagoon eli se on voittoa tavoittelematon järjestö.