Olipa kerran 12-vuotias tyttö, joka kuuli isältään lajista nimeltä triathlon.
Ensin uidaan älyttömän pitkä matka, sitten pyöräillään älyttömän pitkä matka ja lopuksi juostaan maraton.
Tyttö halusi polkea isänsä kanssa mummolaan, koska matka oli suunnilleen sama kuin tunnetuimman ja arvostetuimman triathlon-kisan, Havaijin Ironmanin pyöräilyosuus, noin 180 kilometriä.
Perillä mummolassa tyttö oli entistä innostuneempi. Vielä joskus hän osallistuisi Havaijin Ironman -kilpailuun.
Aivan sen pituinen se tarinasta ei kuitenkaan tullut.
Kaisa Lehtonen oli lukiolainen, kun hän oli vihdoin valmis triathloniin. Siihen asti uinti oli ollut hänen ykköslajinsa.
Teini-ikäisen aloittelevan triathlonistin suunnitelmat olivat selvät. Ensin hän hoitaa olympialaiset alta pois, sen jälkeen on Havaijin Ironmanin vuoro.
Olympiamatkan 1,5 kilometrin uintiin, 40 kilometrin pyöräilyyn ja 10 kilometrin juoksuun vaadittava kestävyyspohja ei synny hetkessä, täysmatkoista puhumattakaan.
Tavoitteet vaativat nuorelta ihmiseltä pitkäjänteisyyttä. Perfektionistiselle Lehtoselle se ei tuntunut ongelmalta. Triathlon oli hänen rakkautensa.
Lukiolainen mietti, että noin kymmenen vuoden päästä, Pekingissä 2008, hän voisi olla valmis olympiakisoihin.
Ei ollut. Toistuvat loukkaantumiset hidastivat menoa.
Lisäksi olympiamatkoilla uinti on usein ratkaisevassa roolissa. Entinen päälaji on Lehtosen heikkous.
Matka Lontoon olympiakisoihin 2012 oli kuitenkin lähellä. Lehtonen jäi paikasta viiden sekunnin päähän.
Katse kääntyi vuoteen 2016. Viime vuonna Rio-pyrkimystensä keskellä Lehtonen sulki silmänsä ja teki mielikuvamatkan olympialaisten lähtöviivalle. Hän tunsi vain helpotusta.
Tunne tuntui väärältä.
Lehtonen ymmärsi, että hän oli pakottanut itsensä haaveilemaan olympialaisista. Haaveet tulivat myös ulkopuolelta, koska lajin ykkösnainen oli ainoa suomalainen, jolle olympiapaikka oli realismia.
Koska olympiatuli ei lepattanut mielessä täydellä liekillä, se oli helppo sammuttaa. Oli aika keskittyä oikeaan haaveeseen.
Lehtonen hyppäsi puoliammattilaisesta ammattilaiseksi. Hän aikoo katsoa vuoteen 2018 saakka, mitä kropasta on otettavissa irti.
Ennusmerkit ovat lupaavat.
Ensimmäisen Ironman-matkan Lehtonen teki vuosi sitten Barcelonassa. Aika 8.48.40 oli naisissa triathlonin täysmatkan Suomen ennätys, yksi kovimmista debyyteistä maailmassa ja kaikkien aikojen maailmantilaston 14:nneksi kovin noteeraus.
Viime huhtikuussa Lehtonen osallistui toiseen Ironman-kilpailuunsa. Hän otti Etelä-Afrikan avoimissa mestaruuskilpailuissa ykkössijan.
Voittaja oli kisan jälkeen iloinen ja väsynyt. Joka paikkaan sattui. Mieli oli täysin tyhjä. Hän itki läpi yön.
Lehtonen sai voitosta 30 000 dollaria (noin 27 500 euroa), mutta mikä tärkeintä, hän lunasti paikan Havaijin Ironmaniin.
Lauantaina 8. lokakuuta Lehtosen ei tarvitse tehdä mielikuvamatkaa. Kehon läpi saattaa kuitenkin mennä väristyksiä, kun hän astelee lähtöpaikalle 44:n maailman absoluuttisesti parhaan naistriathlonistin joukossa.
Edessä on pitkä, yli tavallisen työpäivän kestävä ja kaiken irti raastava urheilusuoritus. Takana on 23 vuoden matka haaveesta sen toteuttamiseen.
Kaisa Lehtonen
35-vuotias triathlonin ammattilainen.
Asuu Helsingissä puolisonsa Markus Salin kanssa. Sali hoitaa myös Lehtosen yhteistyökumppanuuksia.
Valmistunut elintarviketieteiden maisteriksi.
Paul Sjöholm on valmentanut Lehtosta jo 18 vuotta.
161-senttinen ja 51-kiloinen Lehtonen on täsmälleen samankokoinen kuin kolminkertainen Havaijin Ironman -voittaja Miranda Carfrae.
Lehtonen on voittanut muun muassa keskimatkojen Euroopan mestaruuden sekä pitkänmatkan MM-hopeaa ja -pronssia.
Havaijin Ironman -kilpailu on Lehtosen uran kolmas triathlonin täysmatka. Barcelonassa hän sijoittui toiseksi, ja Etelä-Afrikasta irtosi voitto.
Uinti, 3,86 kilometriä
"Rakastan uimista! Minkäänlaisia lahjoja minulla ei silti lajiin ole.
En ole ikinä osannut rentoutua vedessä oikealla tavalla, enkä ole osannut harjoitella tekniikkaa niin kuin olisi pitänyt. Minä vain paiskon menemään. Uintivauhtini on tullut vain työn kautta.
Startti on uinnissa hektinen paikka, kun haetaan hyviä asemia ja yritetään päästä hyvien uimareiden peesiin. Olympiamatkoilla lähtö on jopa hirmuista painia. Kerran eräs kiinalainen repi uimapukuani niin, että se jäi vain yhdellä tikillä kiinni.
Ironman-kilpailuissa lähtöpaini on vähäisempää, koska kärkinaisillakin erot tulevat aika isoiksi. Eikä pitkillä matkoilla voi hävitä kilpailua toisin kuin olympiamatkoilla. Mutta Ironmanissakin olisi hyvä päästä polkemaan pääkilpailijoiden lähimailla. Vedessä yritän rentouttaa menoa. Keskityn teknisiin yksityiskohtiin. Ajattelen, että veto kohti napaa, paljon vettä taaksepäin, hengitys rennoksi. Poijuja katson usein, jotta uisin mahdollisimman suoraan.
Seuraavia lajeja uinnissa voi ajatella vähän, mutta enimmäkseen sitä ajattelee vain tekniikkaa. Aaltoja pitää miettiä ja muuttaa tekniikkaa niiden mukaan. Kaikenlaista voi myös tapahtua. Etelä-Afrikassa meduusa puri minua, joten piti keskittyä, että pääsee siitä yli."