Talvilajit kipuilevat riittämättömien talousresurssien parissa. Onhan se kallista lähettää kilpailijoita isoihin tapahtumiin, koska tulosta ei synny – silloin on vaikea saada sponsoreitakaan.
Mäkihypyssä on menty vuosia lähes samoilla naamoilla ja arvailtu, kuka pääsee toiselle kierrokselle. Samoin on ampumahiihdossa. Monet mukana olleet eivät ole kehittyneet juuri nimeksikään.
Luulisi tämä turhauttavan urheilijoitakin, kun heille ei kunnon valmennusta löydy. Pitäisikö tehdä kuten moni maa jo tekee eli panna urheilijat Norjaan saamaan valmennusoppia?Ampumahiihdossa on tosin jo turskamaan koutsi, vaan eipä sekään ole auttanut.
Mäkihypyn suurin ongelma on ponnistuksessa. Ei päästä tarpeeksi ylös. Pitäisi ottaa mallia Norjan Riiberistä, saataisiin ilmalentoihin näyttävyyttä. Kymmenen vuotta on pitänyt varoa käyttämästä mäkikotkasanaa suomalaisessa mäenlaskussa.
Jääkiekossa pannaan valmentaja kävelemään, jos ei tulosta synny. Näin pitäisi tehdä hiihtourheilussakin. Eiväthän maailmancupit ole paikkoja, missä saadaan perusta kehitykselle, vaan se täytyy tehdä pienemmillä näyttämöillä. Sama vika on muissakin urheilumuodoissa.
Oma lajini oli pitkään paini. Sielläkään eivät riitä vanhat osaamiset, vaan on keksittävä uusia keinoja pärjätäksemme itäblokin maille. Pohjoismaissakin pärjätään lajissa kuin lajissa, sen ovat norjalaiset näyttäneet.