Rovaniemen rautatieasema. Niitä harvoja Euroopassa, jotka eivät sijaitse kaupungin keskustassa.
Pungerran ylämäkeen kohti Mount Everestiltä vaikuttavaa Postitaloa yhdessä japanilaisten, englantilaisten ja italialaisten yksityistaistelijoiden kera. On joulukuu 2016.
Postitalon edestä avautuu näkymä kulttuurikeskukseen. Kirjasto, teatteri ja virasto.
Ei neonvaloja. Niente, nunca, nothing.
On koeponnistuksen aika ennen muuttoa. Japanilaiset ovat hilpeinä. Hirvittävän eksoottista.
Niin on. Taksia ei ole lähimaillakaan. Italialaiset viittoilevat sinne tänne.
Untuvatakkien maailma. Bussi? Niente, no way. Vabene.
Rovaniemen lentoasema kesäkuu 2017. Kenttä on täynnä intialaisia ties minne menossa. Bussit odottavat. Tilataksi kaupunkiin.
Irakista tai Iranista tulleet nuorukaiset nukkuvat matkalla matkustajakotiin. He tietävät paremmin kuin minä, miten sinne päästään. City-hotellin edustalla totean: tässä tämä nyt sitten on, ellen peräänny takaisin Helsinkiin, jossa tunnen joka kantakaupungin korttelin.
Myöhemmin kävelen kirjastoon hakemaan lainausoikeutta. Edessä on ryhmä kiinalaisia, jotka viittoilevat minulle. Voiko tuonne mennä, he kysyvät ankaralla englannin murteella.
Yes it is a public library! Sanon. Public? Yes, for the people!
Riemastus on suuri. Kansantasavaltalaiset ottavat kaiken irti. Olen käsittämättömästä syystä ylpeä.
Myöhemmin vaellan jokirantaan, jossa ennen tuijotettin, kuinka tukki ui. Siitä on aikaa.
Italialaisia tulee tuulipukuineen. Jälleen viittoillaan. Kysyn italiaksi, missä on ongelma.
Sormet osoittavat Ounasvaaralle. Voiko tuonne mennä?
Ma certo! Tottakai. Miten sinne pääsee? Maassamuuttajana en tietenkään tiedä.
Bussit, ei puhettakaan. Voihan sinne kävellä? Kenties.
Opasteet? No, niitä ei tietenkään voi olla kaikille kansakunnille ja kielille.
Maassamuuttaja tekee avustustyötä. Matkailijat ovat usein avuttomampia kuin virkamies kuvittelee. Tiedän harhailtuani siellä ja täällä Euroopassa. Tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rantabulevardilla linksuttaa pääasiassa turisteja. Niinpä tekeydyn sellaiseksi.
Sellainen olenkin. Uusmuuttaja. Tapaan ties mistä tulleita turisteja ja juttelen niitä näitä. Mukava tunnelma. Kielten puhumista, päivittelyä, ihmettelyä.
Missä on Kuusamo?
Mikä puu tämä on?
Koivu . Birch. Betulla.
Ei rantaravintolaa. Ei baaria. Koirankusettajia. Tuosta ylös ja Koskikadun kapakkifoorumiin.
Eikä opasta.
Yksityismatkailijoita ei huomioida. He ovat kasvava joukko.
Sama se. Olen hetken yksityismatkailija itsekin. Se ei mieltä hivele. Olen hukassa yhtälailla.
Eräänä varhaisiltana törmään japanilaiseen perheeseen paikassa, jota kaiketi uudeksi toriksi kutsutaan.
Japanilaiset istuvat valkoisessa vuokra-autossa ja kysyvät bussiaseman liepeillä, kuinka tästä pääsee rautatieasemalle. En osaa sanoa, koska en tiedä. Tuosta eteenpäin ja alas.
Tietä pitkin.