Lu­mi­ke­ro esit­te­li ihmiset krii­sien kes­kel­tä – Kemissä 70 vuotta sitten syn­ty­nyt toi­mit­ta­ja ei kaipaa eläk­keel­tä sän­täi­le­mään maail­mal­le

Kari Lumikero asuu Budapestissä, mutta hän käy säännöllisesti Suomessa ja pitää toista kotia Kirkkonummen Veikkolassa.

Kuva: Jussi Nukari

Kari Lumikero oli työskennellyt toimittajana kriisialueilla monesti ennenkin, mutta Thaimaassa tilanne oli toinen. Tapaninpäivän 2004 tsunami oli iskenyt maan rannikolle, ja jälki oli karmeaa. Lumikero oli ehtinyt ensimmäisten joukossa täysin tuhoutuneeseen Khao Lakiin, eikä näky unohdu koskaan.

– Kaikkialla oli ruumiita, joita pelastusmiehistö keräsi kontteihin.

Suomalaisia kuoli lähes 200, ja Lumikero kohtasi eloonjääneiden, läheistensä menettäneiden epätoivon. Kesken työrupeaman ei auttanut tunteilla, sillä se olisi johtanut romahtamiseen.

– Jonkinlainen etäisyys haastateltaviin on pakko säilyttää. Roolini oli vähän kuin lääkärin suhde potilaisiinsa. Reaktio tulee vasta jälkikäteen.

Viimeistään tsunamin yhteydessä suomalaiset tutustuivat Lumikeroon, jonka raportit MTV:lle paljastivat tilanteen vakavuuden ja ihmisten hädän. Lumikero palkittiin tsunamiraportoinnistaan Bonnierin suurella journalistipalkinnolla.

– Oivalsin jo urani alkuaikoina, että jutut pitää tehdä ihmisten kautta. Jos saan heidän luottamuksensa, he kertovat tilanteestaan.

– Kun pyrkii luomaan positiivista ilmapiiriä, saa positiivisuutta myös takaisin.

Ei ollut sattumaa, että Lumikero ehti kertomaan tsunamituhoista ennen muita. Hän oli alkanut kuvata itse ja opetellut editoimaan kannettavalla tietokoneella vuosituhannen vaihteessa kaluston kevennyttyä. Yhden miehen toimituksen lähtönopeus oli omaa luokkaansa, kun kutsu kävi.

– Aloitin vimmalla yksin toimimisen. Kiireisessä tilanteessa ei tarvinnut neuvotella kuin itsensä kanssa.

–¿Ikinä ei onneksi tarvinnut suoranaisesti pelätä henkensä edestä. Pyrin aina tarkkailemaan ympäristöäni. On ollut tilanteita, joista olen joutunut vetäytymään – en paniikissa, vaan rauhallisuutta teeskennellen, monia tilanteita kokenut Kari Lumikero sanoo.

Kuva: Jussi Nukari

"Koskaan en pelännyt henkeni edestä"

Toimittajan töihin Lumikero päätyi suoraan lukiosta. Hän pyrki ensin lukemaan valtiotieteitä, mutta kun Helsingin yliopiston ovet eivät avautuneet, hän lähti vuodeksi Ruotsiin töihin. Sille tielle hän jäikin.

Tukholma oli kylmän sodan ja Kekkosen Suomesta muuttaneille vapaamielisyydessään kuin uusi maailma.

– Se oli mahtavaa aikaa. Tukholma oli silloin monien nuorten mekka.

Lumikero oli Ruotsin Radion palkkalistoilla ja työskenteli myös Ylelle, jolle hän ehti selostaa Euroviisujakin Hectorin kanssa. Vuonna 1986 hänet pyydettiin töihin MTV:lle. Kriisialuejournalismin Lumikero aloitti 1980-luvun lopulla ja päätyi raportoimaan muun muassa Persianlahden sodasta.

– Ikinä ei onneksi tarvinnut suoranaisesti pelätä henkensä edestä. Pyrin aina tarkkailemaan ympäristöäni. On ollut tilanteita, joista olen joutunut vetäytymään – en paniikissa, vaan rauhallisuutta teeskennellen.

Uutisfriikki herää aikaisin

Eläkkeelle Lumikero jäi vuonna 2015. Vaikka helposti toista luulisi, kiivaan uutistyön lopettaminen oli helppoa.

– Yhtään eivät enää sormet syyhyä lähteä uutistapahtumiin. Ehdin tehdä sitä työtä aivan riittävästi.

Työskentely jatkuu silti. Eläkepäivinään Lumikero on osallistunut muun muassa koulutushankkeisiin, hän juontaa parhaillaankin Makumuistoja-sarjaa MTV:lle, ja jonkinlainen omaelämäkertakin saattaa vielä olla tulossa.

Uutistyön lopettamisesta huolimatta uutisten seuranta jatkuu tiiviinä. Uutisfriikiksi itsensä määrittelevä Lumikero herää aikaisin ja on perillä menneestä ja ennakoi tulevaa jo siinä vaiheessa, kun toimitukset kerääntyvät uutiskokouksiinsa.

– Se on eräänlainen sairaus, josta ei parane.