Joulukuun ponnekas pakkanen on pitänyt pohjoissuomalaista kirkonkylää kipakassa otteessaan jo kolmatta viikkoa. Taajamaa halkova joki on joutunut toteamaan talven kylmäävän ylivoiman, kimaltelevien jääriippojen muodostettua taidokkaat kahleensa rantojen virtaaman hidasteeksi.
Pohjan periltä purjehtineet raskaat lumipilvet ovat tuiskuttaneet maalaistalon pihaan ja ympäröiville pelloille runsaasti uutta lunta. On joulun aatonaatto, ja sisällä ovat aherrukset kiireisimmillään: ison suvun perinteistä joulunviettoa varten on paistettava kaksi kinkkua, valmistettava laatikot ja rosollit, keitettävä puurot ja sopat, leivottava pullat ja kakut sekä varmaankin sata muuta asiaa, joita pirtin lämmöstä pihalle pujahtava pikkumies ei vielä osaa kuvitellakaan.
Ikä ei ole riittänyt kouluun menemiseen, joten perheen nuorimmaisena hän on tottunut keksimään tekemistä ihan itse, vapaana puuhakkaiden vanhempien katseilta tai paljon vanhemman veljen mielenkiinnolta.
Pieni mies voisi toki lähteä naapuriin tai avaamaan umpeen mennyttä hiihtolatua, mutta vanhempien työtaakkaa helpottaakseen hän päättääkin lähteä hakemaan joulukuusta. Talvipäivän vähäinen hämärä on jo tuiskuuntunut lähes pimeydeksi, mutta eihän sitä tarvitse kauas mennä.
Askeleet käyvät kohti romupuotia, josta löytyy saha juhlapuun kaatamiseksi. Tehtävänsä tärkeydestä päättäväisenä miehenalku kahlaa kohti taloa ympäröivää metsää. Talon jäniskoira Taru on näköjään myös tuskastunut pirtin kuumuuteen ja ehtii parahiksi huomaamaan kuusisahurin häviävän tuiskuun ja yhä tihentyvään keskitalven hämärään.
Sopivan kokoisia ja muodokkaita kuusia ei tunnu aivan lähistöltä löytyvän, joten askeleet vievät yhä kauemmaksi talosta, yli töpperöisten suolämpäreiden ja kohti niiden takana mahdollisesti odottavia valiokuusikoita. Sitä ei pikku-Matti tohkeissaan huomaa, että taaperruksen jäljet peittyvät tuuleen, tuiskuun ja hämäryyteen.
Aikansa pyörittyään ja yhä kauniimpaa joulupuuta etsiessään poika vihdoin pysähtyy ja alkaa katsella ympärilleen. Joka puolella on vain samaa pimeydeksi taittuvaa hämärää ja sakeaa lumisadetta. Pieni mies kauhistuu tajutessaan, että ei enää tiedä, missä päin koti on. Tuttuja kiintopisteitä ei näy, kauempana jäljetkin ovat jo peittyneet yhä pyryttävän tuiskun alle.
Hien ja lumisateen kostuttamia poskia pitkin alkavat valua kyyneleet, suolaisen lämpiminä ja vuolaina. Poika tajuaa olevansa pulassa, eksyksissä jossain, keskellä jotain suota, jossa kukaan ei tiedä hänen olevan. Nyyhkytys muuttuu epätoivoisiksi itkun pyrskähdyksiksi, lamaannus ja pelko iskevät pikkumieheen. Vaisto päästä pois pakottaa hänet liikkeelle, mutta aivan väärään suuntaan. Poispäin kodista.
Samoihin aikoihin kotiväki on kokoontunut nauttimaan hyvin ansaittua iltasta. Yksi on poissa. Muuten niin eloisa ja toimelias kuopus on tähän asti pitänyt huolen siitä, että ruoka-aikoina muistaa olla ennen muita keittiön pöydän ääressä.
– Missähän se poika nyt on. Onko kukkaa nähny, äiti aprikoi pahaa aavistellen.
Syksyllä Matti oli pudonnut saunan takana olevaan hetteeseen, jonka pohja on upottavan mudan peitossa. Poika sanoi sukelluksissa nähneensä auringonvaloa yläpuolella ja tiesi, että sinne on päästävä. Mitä enemmän hän polki mutapohjaa, sitä syvemmälle hän upposi. Viime hetkillä jalka oli tavoittanut pohjasta puun juurakon, josta sai ponnistettua kohti kutsuvaa valoa.
Järkyttyneenä ja pelokkaana pikkumies etsiytyi saunan nurkkaan piiloon, eikä vastannut etsijöiden huutoihin. Lopulta kylmettynyt sukeltaja löytyi ja kannettiin sisälle pirtin uunin kylkeen lämmittelemään. Sanallakaan ei ymmärtävä ja armollinen äiti poikaansa moittinut. Toivoi varmaan poikansa opiksi tämänkin ottavan.
– Kyllä sitä on lähettävä ehtimään ja huutelemmaan.
Äiti heittää takin ylleen, sitaisee huivin tiukasti päähänsä, hyppää jonkun saappaisiin ja lähtee poikaansa etsimään. Aikansa Matin nimeä huudeltuaan ja rakennuksiin kurkisteltuaan hän toteaa pojan lähteneen pois pihapiiristä. Jäljet ovat kadonneet uuden lumen alle, joten keinot ovat vähissä. Lopulta hän päättää soitella naapureihin, siis niihin harvoihin taloihin, joilla tuohon aikaan telefooni on pirtin seinälle tuotu.
Taru-koira seurailee koppinsa aukosta etsintää ja erottaa nimen, jota huhuiltiin. Niin hyvin tuntee pihavahti kotiväkensä, että tajuaa emäntänsä hädän ja huolen. Koira nousee makuultaan, kävelee pihan poikki kohti metsän reunaa, painaa kuonon maahan, löytää pienen hoitajansa hajujäljen ja lähtee määrätietoisesti etenemään nyt jo pimeässä metsässä.
Matti on rämpinyt hädissään yhä etäämmälle metsään ja tulee leveän ojan, oikeastaan pienen joen rantaan. Nähdessään sulien kohtien ruskean lumen pojan mieleen muistuu kauhistuttava sukellus lähteeseen, joten hän pysähtyy ja istahtaa kuusen alle surkeuttaan itkemään. Ja itkusta ei tule loppua, vaan se muuttuu yhä epätoivoisemmaksi ja luovuttamista enteileväksi.
Pieni mies vaipuu märkyyden, kylmyyden ja pelon horrokseen. Aika menettää merkityksensä. Keinot ovat loppuneet. Matti ei enää jaksa tai halua nousta. Tässä on hyvä. Tähän ei sada.
Johonkin horroksen uumeniin pieni mies kuulee koiran haukun. Ihan kuin Tarun. Ei se voi täällä olla. Laitan vaan silmät kiinni. Uudestaan sama haukku, nyt lähempänä. Matti komuaa pystyyn ja kuuntelee. Taas samaa haukuntaa.
– Taruu, Taruu. Täällä. Tuu tänne!
Jos jokin hetki pitää mainita nuoren pojan tähänastisen elämän onnellisimmaksi, niin se on juuri nyt. Taru tulee luo, heiluttaa häntää, haukahtaa ja antautuu pojan halailtavaksi. Siinä kaksi kaverusta kaulailevat ja kuivailevat toisiaan: poika koiran turkkia vanttuillaan ja koira pojan kasvoja kielellään.
Pitkän tovin poika ja koira riehakoivat onnellista tapaamistaan. Sitten Taru haukahtaa ja katsoo pikku isäntäänsä sillä silmällä, että eiköhän lähdetä kotiin kuivattelemaan. Koiralla tuntuu olevan eri kompassisuunta kuin mihin eksynyt osapuoli olisi lähtenyt, mutta parempi on tässä tilanteessa vain seurata paremman vainun omaavaa.
Äiti näkee ikkunasta ensin Tarun kääntyvän pihatielle, sitten kuopuksensa laahustavan märkänä ja väsyneenä perässä. Poika ei ehdi sisälle asti, vaan äiti on jo eteisen portailla itkuista lastaan vastassa.
– En minä sitä löytäny, Matti änkyttää ja purskahtaa epätoivoiseen itkuun.
– Mitä et löytäny?
– Sitä kuusta. Lähin sitä hakemaan, mutta eksyn jonnekki mehtään ja ojan varteen. Taru löyti ja haki kottiin.
– Voi mahoton sinua. Tuu sissään niin vaihetaan vaatteet ja saatta syyvä. Näläkähän teillä on kummallahi.
Seuraavana aamuna äiti sanoo Matille, että käypäs kato, mitä pihalle on ilimestyny. Heti poika tottelee, pinkaisee kartanolle ja näkee pienen kuusen laitetun ulko-oven viereen.
– Tonttu varmaanni näki sinut metässä ja halusi auttaa. Niinhän sinähi yritit auttaa meitä. Laita siihen omat jouluevväät linnuille, oraville ja jäniksille. Me huolehimma isommista elläimistä.
Ja niin tapahtuu. Matti laittaa ikioman joulupuunsa oksille kauralyhteen ja talit linnuille sekä pähkinät ja porkkanat oraville ja jäniksille kuusen alle. Tarun herkkupalkinnot tarjoillaan sisällä koko joulun ajan.
Lämmintä joulua 2018 pirtteihin ja sydämiin!