Kuntapolitiikka ei ole kovin mediaseksikästä, kuntalaisista reilut puolet on vaivautunut äänestämään viime vaaleissa. Melkoisessa alessa ovat siis valtuustopaikat olleet ja uskollisten äänestäjäkuntien ansiosta vanhat konkarit ovat pitäneet pintansa. Virheitä on toistettu ja päätöstenteko tuntuu perusteettomalta, jopa hieman salamyhkäiseltä.
Rakennetaan ja korjataan, kukaan ei vastaa laadusta. Kolmisen vuotta sitten vein lapseni uuteen päiväkotiin, ensimmäisenä kesänä joutuivat evakkoon vesivaurioiden ja ilmastointiongelmien korjauksien ajaksi. Kiinteistön rakentanut firma oli hakenut konkurssia, siinä sitten ihmeteltiin lehtien palstoilla asti, kuka omistaa rakennuksen ja kenelle korjauskulut kuuluvat.
Kouluja ei saada korjattua kunnolla ja Lappia-talossakin joku mättää. Mikäli ongelmana on huono rakennustekniikka, niin siitähän ei voi kuntapäättäjiä syyttää, mutta jotain asialle pitäisi voida tehdä. Huono sisäilma käy kalliiksi.
Veroraha tuntuu olevan loputon kaivo, josta voi ammentaa surutta sinne tänne, eikä kenenkään tarvitse vastata mistään.
Euroopan laajimpana kaupunkina meidän tulee luoda toimivat mallit koko alueemme hoitamiseksi, alkajaisiksi kotisairaalan toiminnan kilometrirajat tulisi poistaa. Kotihoidon kehittäminen tarkoittaa myös resurssien lisäämistä. Terveyden edistäminen ja laadukas varhaiskasvatus eivät ole vain sananhelinää, vaan asioita jotka meidän tulee hoitaa kunnolla, näin säästyy myös pitkällä tähtäimellä rahaa.
Sote-uudistus haastaa meitä järjestämään palvelumme tehokkaiksi ja toimiviksi. Tosin hieman surkuhupaisaa vapauttaa sosiaali- ja terveyspalvelumme kilpailulle, kun viinin myyntikin on vielä valtion monopoli.
Meillä on laajoja alueita, jonne yksityisiä palveluntarjoajia ei ole tarjolla, päivystysvastuu ja erikoissairaanhoito pysyy julkisesti tuotettavana. Hoito on prosessi, joka vaatii hyvää hoitoketjua. Sen toteuttamiseksi meidän on tehtävä töitä.