Petteri Pohjan kolumni Uusi Rovaniemi -lehdessä järkytti meitä. Olemme molemmat äitejä, olemme toimineet yrittäjinä ja seuranneet huippu-urheilua läheltä. Yritimme pohtia kolumnin sanomaa niin kasvatuksen, työelämän kuin koululiikunnan ja huippu-urheilun näkökulmasta.
On pelottavaa, että urheilun ja tervehenkisen kilpailun varjolla levitetään ihmiskuvaa, jonka mukaan olemme petoja toisillemme. Miksi kilpailu pitäisi hyväksyä kaiken tekemisen perustaksi? Se, että jotain esiintyy ihmisluonnossa tai luonnossa ylipäätään, kuten heikompien nujertamista ja epäoikeudenmukaisuutta, ei tarkoita, että näitä ominaisuuksia tulisi vahvistaa.
Ihmiset ja eläimet ovat tietyissä tilanteissa aggressiivisia, mutta emme silti kannusta lapsia väkivaltaan. Toisaalta moni on luonnostaan empaattinen, yhteistyökykyinen ja ylenpalttista kilpailua kaihtava. Emme pääse yhteiselossa kovin pitkälle, jos perustelemme asioita niiden niin sanotulla luonnollisuudella.
Kilpailun ongelmana on se, että suurin osa häviää ja vain harva voittaa. Yksittäisissä urheilu- ym. kilpailussa näin täytyy tietenkin olla, ja moni saa kisaamisesta nautintoa. Mutta jos hyväksymme, että ihmiselämä ja yhteiskunta rakentuvat ennen kaikkea kilpailulle, hyväksymme myös sen, että rakennamme maailmaa voittajien ehdoilla.
Emmekö kuitenkin halua hyvinvointia ja onnellisuutta mahdollisimman monille? Eikö yhteiskunnan nimenomaan tule pyrkiä tasoittamaan epäoikeudenmukaisuutta? Esimerkiksi terveydenhoito on sairastumisen aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden tasoittamista.
Koululiikunnan tarkoitus ei saa olla sen osoittaminen, että jotkut oppilaat ovat parempia kuin toiset. Jos hyväksymme, että parempia suositaan, hyväksymmekö senkin, että joidenkin ihmisten terveys on tärkeämpää kuin toisten? Mihin asti tällainen suosiminen ulottuu?
Monen lapsen liikuntaa kohtaan tuntema innostus on tuhottu liialla kilpailemisella, tulosurheilulla ja mittaamisella. Tuntemamme huippu-urheilijat ovat vahvasti sitä mieltä, että koululiikunnan tulisi perustua ihan muuhun kuin vertailuun. Koulu- ja harrastusliikunnan tarkoitus ei ole huippu-urheilijoiden tuottaminen vaan liikunnalliseen elämäntapaan kasvattaminen ja erilaisten urheilulajien kokeileminen.
Jos kilpailun hyödyllisyyttä korostetaan, niin urheilusta innostuvat palavasti vain ne, jotka ovat jo lähtökohtaisesti innokkaita liikkumaan. Vähemmän aktiiviset, joita eniten tulisi kannustaa, lannistuvat entisestään.
Nuorisotutkimusseuran tekemän tutkimuksen mukaan liika kilpailu koululiikunnassa ja urheiluseuroissa saa nuoret lopettamaan liikkumisen. Tästä kuulee esimerkkejä niin opettajilta kuin huipulle haluavilta. Norjassa lasten ja nuorten kilpa- ja huippu-urheilua on rajoitettu 13 ikävuoteen saakka, ja olympialaisten aikaan saimme lukea norjalaisurheilijoiden kommentteja hyvästä olosta, yhteishengestä ja ystävyydestä.
Moni huippu-urheilija painottaa ilon ja intohimon merkitystä ja ylipäätään sitä, että annettaisiin nuorille mahdollisuuksia liikkua ja innostettaisiin heitä enemmän kuin vertailtaisiin. Se ei ole ristiriidassa kovan työn ja ahkeruuden kanssa. Innokkaiden liikkujien joukosta löytyisi helpommin potentiaalisia huippujakin kuin niin, että osa luovuttaa innottomina ja osa yrittää hampaat irvessä huipulle.
Voisimme myös kysyä, mitä ihmettä aggressiivisella kilpailulla tavoitellaan? Henkiinjäämistä? Taloudellista etua? Kunniaa ja ihailua? Jäämme miettimään, mitä urheiluseuroissa nykyään lapsille opetetaan ja kuinka kaupunkien liikuntapalveluita suunnitellaan, jos Pohjan kolumni puhuu totta pinnan alla kytevistä kovista asenteista.
Eniten kolumnissa järkytti ajatus siitä, ettemme saisi rakastaa lähimmäisiämme ehdoitta ja ansiotta. Eikö juuri sellainen, jota on rakastettu omana itseään, opi antamaan rakkautta takaisin laskematta kaikessa omaa etuaan ja odottamatta vastapalveluksia? Onko todellakin niin vaikea ymmärtää, että kaikkea hyvää tässä maailmassa ei tarvitse ansaita. Koskaan meitä ei varmasti halata, rakasteta tai silitetä liikaa. Ankaruus itseä ja toisia kohtaan saa paljon suurempaa vahinkoa aikaan.
Terveessä kilpailussa ei ole mitään väärää, mutta kaikki ei voi perustua vertailulle. Kilpailu voi olla myös kilvoittelua itsensä kanssa; kunnianhimoa ja sitä, että yrittää tehdä parhaansa. Työyhteisötkin toimivat paremmin, jos työntekijät ovat yhteistyötaitoisia ja tukevat toisiaan, eivätkä keskity kaikessa omaan etuunsa. Moniin tehtäviin halutaan nimenomaan hyviä tiimityöntekijöitä, jotka ajattelevat enemmän ryhmän toimivuutta ja muiden hyvinvointia kuin aina vain itseään.
Emme haluaisi työkavereita, joiden ihmiskuva perustuu sille, että on oikein suosia jo lähtökohtaisesti onnekkaampia tai lahjakkaampia. Sivilisaatio ei olisi kehittynyt näin pitkälle ilman hoivaa, keskinäistä avunantoa ja yhteistyötä. Ihminen, joka auttaa muita ja osoittaa myötätuntoa, tukee koko yhteisön kehittymistä.
Olemme luoneet sääntöjä siksi, ettei petomaisuus ihmisessä saisi aikaan mielivaltaa ja vahinkoa kanssaihmisiä kohtaan. Ilman sääntöjä ja empatiaa toimisimme kovaäänisimmän käskyttäjän mukaan. Harva haluaa sellaista, vaikka se jollekin olisi ihan ”luonnollista”.
Moni myös auttaa vaikeuksissa olevaa ihan luonnostaan: he ovat ihmisiä, eivätkä susia lampaiden vaatteissa. Jonkin rajan kyynisyydellä ja julmuudellakin toivoisi olevan.
Kirjoittajista Anna-Riikka Carlson on WSOY:n kustannuspäällikkö ja Seija Helander kirjailija ja sanataideyrittäjä.