Toimittaja Greta Virranniemi (UR 15.10.) mietti kirjoituksensa lopuksi, josko kukaan muu on miettinyt Kemijoen rannan elävöittämistä. Vastaan myöntävästi laajentaen katsantokulmaa kävelykatuun.
Koskikadun alkupäässä on Kemijoen käyttämätön ranta, jossa ihmiset käyvät toteamassa, ettei siellä ole mitään tehtävää ja nähtävääkin riitti vain tuokioksi. Veden nähdessään moni haluaisi päästä kosketuksiin sen kanssa, joko sen päälle tai alle, kastuen tai kuivana pysyen, nauttia sen antimista tai antamasta vauhdista, kuunnella sen ääntä tai sitten niitä ääniä, joita se saa innostuneissa ihmisissä aikaan.
Vesi ei ole sama asia kuin unohtua katsomaan tulenliekkejä nuotiossa. Samaan tapaan kuin heitämme tulva-aikana hukkaan joesta saatavaa vesisähköä, jätämme koko ajan tekemättä talletuksia kaupunkimme maine- ja hyvinvointipankkiin.
Synnyin 1970-luvulla ja asuin Koskikatu 27:ssä 9-vuotiaaksi. Kotikadullani autot ajoivat "ylös ja sitten alas", sinne minne en saanut omin päin mennä. Kun talomme valmistui, asuin lopun kouluaikani Nivavaarassa. Joki jäi kauemmas, mutta perheemme tutustui veteen mökkijärvellä. Teinimuistot asettuvat Musiikki Kuhan ikkunalaudalle autojen seurailuun. Parikymppisenä baarin ovet aukenivat, mutta joelle ei ollut hinku silloinkaan, oli eri uitot Koskikadulla mielessä.
Asuttuani kolmen eri vaaran kupeessa aina kuivalla maalla, vasta kolmekymppisenä sain ensituntumaa jokeen, silloisen Kemijoen Helmen risteilyllä. Havahduin kotikaupunkini uuteen perspektiiviin ja tajusin olleeni täysin vailla käsitystä siitä, mitä mahdollisuuksia meidän kaksi jokeamme voivat tarjota.
Ei voi mitenkään olla niin, että olisin ainoa, jolle on käynyt näin. Onko meidän kaupungissamme liikaa samalla tavalla "sokeutuneita" kuin minä? Vaikka olisikin, nyt olisi jo aika herätä näkemään.
Kävelykadun kummassakaan päässä ei ole huutomerkkiä. Vieläkään en ole selvillä siitä, onko kadun taksitolpan puoleinen pää alku- vai loppupää. Luulen että loppu, koska en ole huomannut minkään erityisen alkavan siitä. Tässä olisi tervetuloportille tilausta. Se voi olla symbolinenkin, avata kulkijalle ideaa siitä, mitä kadun varrella ja toisessa päässä on, miksi sinne kannattaisi mennä.
Kun kävelykatu päätettiin rakentaa rantaan saakka, mietittiinkö, mitä sen lisäksi? Kaupungilla ei liene vapaata tonttimaata kadulle kaveriksi. Onko ainoa vaihtoehto käyttää Lordinaukiota torina? Tori ja toivottu kauppahalli on sijoitettava paikkaan, johon kaikenikäiset ihmiset päätyvät sattumaltakin. Siellä viihtyminen on ilmaista ja maksaa vain menemisen vaivan.
Rovaniemen Wanhat Markkinat on upea esimerkki luovan ajattelun tuloksista. Miten loisimme samanlaisen ilmapiirin vuoden ympäri?
Joelle haluaisin kesällä vesitaksit, tavallisia ja turvallisia venekyytejä ilman ennakkovarausta.
Kompassiaukion jatkeeksi rakennettaisiin suuri ympärivuotinen lava, joka ulottuu veden ja jään päälle. (Niille, joiden mielestä betoni on rumaa, sanon valmiiksi, että siitä voidaan eri pintatekniikoilla tehdä todella kaunista.) Tässä olisi juhannuksen ja uuden vuoden perinteen paikka. Jos oikein laitetaan hösseliksi, niin rakennetaan kevyen liikenteen silta uimarannalle saakka!
Monille hiihtosukset tai moottorikelkkailu on talvisin elämäntapa ja kulkuväline. Hiihtäen tai kelkalla keskustaan kaakaolle saapuva perhe toisi elämää ja omaleimaista nähtävää kaupunkiin. Tarvitaan vain latu ja parkkipaikka. Tämä on yksi tapa hyötyä jokien jääkannesta, pilkkijöitä tai luistelua unohtamatta.
Kaupungin asukkaana haluaisin myös, että ohjelmapalvelut ja välinevuokraus kohdennettaisiin meillekin. Keitä täällä aktiivisesti tavoitellaan asiakkaaksi? Ei meitä ainakaan. Löytääksemme mahdollisuuksia tutustua uuteen harrastukseen, pitäisi meidän osata hakeutua hotellien respoihin tai matkailunedistämisyritysten tiskeille. Tarvitaan yhteinen paikka, jonne menemällä me löydämme paikalliset pienyrittäjät palveluineen. Tämän paikan on oltava kävelykadun varrella.
Miksi en puhu matkailusta? Välillä koko sana kyllästyttää. Matkailijat, joihin niin kovasti haluaisimme keskittyä, tulevat katsomaan aitoa elämää. Tällä hetkellä ei ole elämää, mitä katsoa.
Heitän ilmoille uuden brändin meidän jokien ja revontulien Rovaniemelle. Olkaamme me paikalliset se yöttömän kesäyön valo aallokossa ja taivaan tanssivat värit. Kun kaupunki luo meille mahdollisuuden ja olosuhteet voida hyvin, liikkua ja ulkoilla kaupungin keskustassa, ei kukaan matkailija voi vastustaa iloamme, vaan haluaa olla osa sitä.
Piristykäämme kaikki me aikuisuudesta kangistuneet! Jatkossa Rovaniemen maine maailmalla voisikin kiiriä ihmisten hymyjen vuoksi, ei ainoastaan punaisen nutun takia.