Päihderiippuvuutta sairautena hoidetaan Suomessa rikollisen, edesvastuuttoman huonosti. Ihmiselämiä menetetään, perheitä elää päihdehelvetissä, onnettomuudet ja tapaturmat kuormittavat terveydenhoitojärjestelmää. Itsemurhat ja päihteiden takia menetetyt elinvuodet ovat Suomessa poikkeuksellisen korkealla tasolla. Vuosittain noin 2 500 ihmistä kuolee päihteiden aiheuttamiin sairauksiin ja tapaturmiin. Suomen päihdepolitiikka on epäonnistunut. Alkoholi on työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy.
Kirjoitamme kokemuspohjalta. Suomen virallinen päihdehoito hoitaa liian myöhään, liian heikosti. Katkaisuhoito, huostaanotot, lääkkeisiin perustuva vieroitus ja sairaalahoito ovat alkoholismin myöhäisen vaiheen ensiapua. Varhaisessa vaiheessa puuttuminen Minnesota-mallisella hoidolla on toimiva tapa hoitaa päihdesairautta. Kohtuukäyttö ei ole vaihtoehto päihderiippuvuuteen sairastuneelle.
Kun menettää sairauden kautta kaiken elämässä tärkeän, sairauden tiedostaminen ja vertaistuki ovat ainoita tehokkaita keinoja toipumiseen. Päihdesairas ei itse ymmärrä sairauttaan päihteiden keskellä. Alkoholistin loppuvaiheen syöksykierteessä hänellä on täysin puutteellinen todellisuudentaju. Läheiset näkevät vakavuuden, mutta eivät saa tietoa tehoavista hoitomuodoista. On toivotonta seurata vierestä läheisen sairastamista ja vajoamista pohjan läpi.
Miksi vaikuttavaan hoitoon pääseminen on tehty Suomessa niin vaikeaksi, lähes mahdottomaksi? Helsingissä päihderiippuvainen ohjataan päihdepoliklinikoille ja laitoksiin, joista puuttuvat raitistumisen ja toipumisen oleelliset osat: vertaistuki, lääkkeettömyys ja oikea käsitys sairaudesta. Näissä paikoissa ei myöskään hoideta läheisiä, vaikka kyseessä on koko perheen sairaus.
Päihderiippuvuus sairautena on fyysinen, primäärinen ja krooninen aivosairaus. Korva-akupunktio, askartelupajat, sulkapallo, musiikkiryhmät ja vessanpesu eivät raitista ketään. Hankalinta on yrittää toipua rauhoittavilla lääkittynä.
Helsingin kaupunki usean muun kunnan tavoin ei myönnä maksusitoumuksia Minnesota-malliseen hoitoon. Sen raitistavuus on kuitenkin ylivertainen muihin nähden. Valtion varat suunnataan hoitojärjestelmiin, joissa raitistumisprosentti on 1–2%. Vuoden mittaisen Minnesota-mallisen jatkohoidon jälkeen noin 90% potilaista saa jatkaa elämäänsä raittiina.
Inhimillisen kärsimyksen lisäksi kyseessä on siis järjetön resurssien haaskaus. Sairaspoissaolot, työtehon lasku, sairauden piilottelu ja sosiaaliset ongelmat ovat miljardien lasku yhteiskunnalle tässä tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Vaadimme läpinäkyvyyttä ja tulosvastuullisuutta julkisin varoin järjestetylle hoidolle.