Sekä Timo Toukomies (LK 13.7.) että Markku Melaranta (LK 16. 7.) syyllistyvät virheelliseen argumentointiin ja heikkoon kansainvälisten suhteiden ymmärtämiseen vastineissaan Normandian maihinnousun merkitystä koskeneeseen kirjoitukseeni (LK 9.7.).
Toukomies kirjoittaa: ” Ilman 23.8.1939 solmimaa Molotovin-Ribbentropin sopimusta etupiirijaot sisältävine lisäpöytäkirjoineen Hitlerin Saksa ei olisi uskaltanut lähteä valloitussotaansa, koska edessä olisi ollut kahden rintaman sota. ”Melaranta puolestaan toteaa: ” Niva puhuu Stalinin pyrkimyksestä luoda fasismin vastainen rintama 1930-luvulla. Miten tähän tulkintaan istuu Molotovin ja Ribbentropin sopimus?”
Lyhyesti Toukomiehelle ja Melarannalle: Saksan ja NL:n solmima sopimus 23.8.1939 oli kahden ”arkkivihollisen” sopimus ja vain täysin tuolloista kansainvälistä politiikkaa ja Hitlerin rotuoppia tuntematon voi kieltää sen, etteikö Hitlerin tavoitteena ollut ensisijaisesti tuhota sosialistinen NL ja muut slaavilaiset kansat sekä juutalaiset. Ainakin Stalin tiesi sen.
Hyökkäyksellä Puolaan 1.9.1939 Hitler siis lähti valloitussotaan ja myös kahden rintaman sotaan, Toukomies. Tähän kulminoitui myös NL:n tuolloinen ulkopolitiikka: sopimus Saksan kanssa oli välttämätön tilanteessa, jossa se 1930-luvun jälkipuoliskolla Kansainliitossa oli esittänyt toimenpiteitä kollektiivisen turvallisuuden rakentamiseksi fasismin torjumiseksi saamatta kuitenkaan vastakaikua länsivalloilta, jotka samaan aikaan myötäilivät ja myös rahoittivat Hitlerin laajentumis- ja varustautumispolitiikkaa.
En ole kiistänyt Normandian maihinnousun merkitystä, mutta sen aikana Saksan päävoimat olivat sidottuina itärintamalle, jossa kesällä 1944 NL:a vastaan taisteli yli 200 saksalaista ja sen kanssa liitossa ollutta divisioonaa. Toki länsivallat auttoivat niiden kanssa liitossa ollutta NL:a toisessa maailmansodassa materiaalisesti, mutta niin Stalingradissa kuin muissakin itärintaman taisteluissa neuvostojoukot yksin olivat saksalaisia ja sen kanssa liitossa olleita, myös suomalaisia, joukkoja vastassa.
Keskustelussa ja varsinkin argumentaatiossa kannattaa aina pitäytyä asialinjalla ja teeman pääjuonessa. Varsinkin Melarannan, mutta myös Toukomiehen kirjoitukset ovatkin surullisia esimerkkejä nk. olkinukke-argumentaatiosta, jossa poiketaan sivupoluille ja mennään myös henkilökohtaisuuksiin: näin saadaan toki aikaan kiintoisaa narratiivia, mutta se ei edistä totuuteen pyrkivää syvällistä keskustelua.