Minä katson ihmistä, joka nauraa. Tunnen hymyn kasvavan kasvoillani. Katson ihmistä, joka leikkii. Mieleni etsii reittiä hänen kuvitelmaansa. Näen jonkun kasvoilla pelon ja tuskan. Se pusertaa omaakin rintaani. Näen huolekkaan oravan varautuvan pahan päivän varalle. Kuinka samanlainen se onkaan!
Luen epäluulosta, vihasta ja halveksunnasta. Luen epäitsekkyydestä, lempeydestä ja pitkästä pinnasta. Mietin, miten itse eläisin sellaisessa elämässä, johon nämä ihmiset ovat syntyneet.
Huojentuisinko siitä, että muukalaiset, eri uskoiset, oudosti käyttäytyvät, koottaisiin pois silmistäni? Vai hätääntyisinkö yhteisöni puolesta, uhraisinko yöni ja päiväni, oman perheeni turvallisuuden, jotta pelastaisin empatian jälkeeni jäävälle maailmalle?
Olen laumaeläin , hyvässä ja pahassa. Tiedän, että ne tunteet, joita aistin ympärilläni tulevat myös minun sisääni.
Tiedän pitäväni enemmän luottamuksesta kuin epäluulosta, enemmän ystävällisyydestä kuin halveksunnasta. Osaanko levittää niitä ympärilleni? En aina.
Osaanko pysähtyä tunnistaessani pelkoa tai inhoa ja kääntää sen uteliaisuudeksi? Lapsia kasvattaessani, vieraan kohdatessani, kotikaupunkini keskusteluissa? En aina. Mutta tiedän jokaisessa ihmisessä olevan valmiuden empatiaan uskosta, kulttuurista, ulkoisista ominaisuuksista riippumatta.
Kirjoitukseni on reaktio Markku Kukkosen Sana viikoksi -kirjoitukseen (UR 15.3.). Näkemys, joka kiistää perheeni ja sukuni moraalisen kyvyn, on valitettavasti tuttu.
Itse näen moraalin ja etiikan ulkoistamisen hyvin vaarallisena. Juuri nyt, tässä maassa ja tässä ajassa toivon, että jokainen tutkii ja koettelee sisäsyntyistä empatian taitoaan. Varsinkin silloin, kun se tuntuu vaikealta.