Sovan loppumisesta oli kulunu kymmenkunta vuotta ja Lappia rakenethin kovala vauhila ja innola. Maaseuvultaki alako väkeä siirtyilemhän kauppalhan ja näilä muuttajila oli perheissä kouluikäsiä lapsia. Rovaniemelä oli komea lyseo täynä ja sinne tietenki otethin oppilhaiksi pyrkijöistä etupää.
Mutta palijon jäi ulukopuolele. Kauppalanhallitus ja maalaiskunnan hallitus olit kans huomannu tämän epäkohan ja kokkoonnuit lokakuussa 1953 tutkimhan maholisuuksia perustaa uus koulu ja perustit toimikunnan.
Toimikunnan ehotuksesta kauppalanhallitus ano ja sai Valtioneuvostolta toukokuun 20. päivänä luvan perustaa uuven oppikoulun syksystä 1954 alakaen.
Rovaniemen kauppala koulun ylläpitäjänä varas koulua varten määrärahan ja luovutti sen käythöön Rantavitakala sijaittevan (sijainhen) puisen koulurakenuksen väliaikaseksi kouluksi. Nelijä luokkahuonetta ja opettajainhuone!
Oppilhaja otethin kirijhoin 161 ihimistainta ja perustethin 1. luokka ja sille kolome rinnakkaisluokkaa. Rehtorina alotti M.R. Koskimies, joka vielä eläkhelä ollessa oli suuri vaikuttaja koulun syntymisessä. Valitettavasti hän menehtyi kohta koulun alottamisen jäläkhen 24.9.1954. Va rehtoriksi valithin 28.9. Mirja Räsänen ja hänki oli tykätty opettaja.
Ja mie olin yks niistä saastakuuvestakymmenestäyhestä mukulasta, jokka syyskuun ensimäisenä kävellä juputti tai polijeskeli pyörälä Rantavitikale. Asuin Ratan takana Kairatien mäen päälä, enkä ollu ikinä käyny "Vitikala". Onneksi isoveli Esko lähti ophaaksi ja ajeli eeltä. Ei viittiny perile asti polokea ja käänty nykysen lintutornin kohala ja sano että polijeskele nuitten muitten penskojen perässä. Sinne ne on kans menossa.
Hinkkasin komean, kivisen kansakoulun ohi. Siinä oikeala oli puinen pikku kioski ja kohta näkyki Kemijoki ja ihan sen törmälä puinen, jonku ruskea, matala talo ja vielä matalampi piharakenus. Puuaita ympärilä ja keskelä rakenusta leveät porthaat ja porthaila joku aikunen soitti aisakellola sishäntulon merkiksi.
Kaikki olima outoja toisilema ja arkoja ja hämilhän uuesta tilantheesta. Eipä tullu koskhan tiethoon se jakoperusta, mutta niin mejät vain huuvethin nimeltä jokhainen ja niin mieki sain tietää olevani 1C-luokan oppilas. Kaikissa luokissa olit isot ikkunat Kemijoele päin ja joen takana näky Pöyliövaara. Ja isoja niitten luokkahuonheitten pitiki olla ku mejänki luokassa istua napotti 41 ekaluokkalaista. Ovensuunurkasa törötti korkea, pyöreä, peltikuorinen kakluuni ja se oli ainua lämmitysväline ja talonmies piti huolen, että tarkenima. En muista koko ajalta sielä, että olis palellu. Pulupetit oli puisia, yhenistuttavia, uusia.
Siitä lähethin. Opettajat opetti ja met opima, vaihtelevasti. Kuka paremin ja kuka huonomin. Kouluruokailu käythin syömässä Kivikoulun ruokalassa ja veisto- ja voimistelutunnit piethin kans Kivikoulun tiloissa. Mutta miettikääpä sitä, missä käythin vessassa? 161 oppilasta ja kymmenkunta opettajaa? No, tietenki siinä piharakenuksessa, ulukovessoissa... Ei taija nykyset koululaiset pittää totena.
Mutta meile se oli tavalista, ei sillon ollu kauppalassa monelakhan perheelä sisävessaa. Met olima tottunhet. Eikä ollu koskhan vattaepitemioita, vaikka ei voinu pessä käsiä toimitusten jäläkhin. Ja paperila met pyyhimä, emmä sormila!
Koulutyön ulukopuolistaki toimintaa viritelthin. Perustethin raittiusseura ja harijotethin kulttuuria ja järijestethin kilipailuja yksinlaulussa, lausunassa ja soolosoitossa. Palukan Seija voitti yksinlaulun, se oli mejän luokalta. Tietenki oli luistelu- ja hiihtokilipailuja ja tyttöjen sarijan voitti Pokan Salme ja poikien sarijan Ylianttilan Kauko. Net oli molemat mejän luokalta.
Niin alako Timon ja saankuuvenkymmenen muun opintie Rovaniemen yhteiskoulusa Rantavitikala. Sieltä saima hyvän alotuksen ja mie ainaki muistan lämmölä sen aikasia koulukaveria ja opettajia.
Ja erityisesti vanhaa puukoulua.