Suomen maaseudun puolueessa (SMP) aikanaan tuuli tuiversi ja ovet paukkuivat. SMP hajosi useamman kerran. Suurin hajoaminen tapahtui 1972, kun loikkarit perustivat SKYP:n. Sen historia jäi lyhyeksi, se lässähti. Näin loikkarit aina toimii, ei voi luottaa. Nyt historia toistaa itseään Perussuomalaisessa puolueessa, perustivat sinisen tulevaisuuden, synkänkö.
Puoluekokous kesäkuussa Jyväskylässä oli historiallinen. Kokousväki oli päättänyt näyttää Timo Soinille ”härhenmunat”. Demokraattisesti äänestämällä, ei huutoäänestämällä tai junttaamalla.
Soini kirjoittaa kirjassaan Maisterisjätkä seuraavasti: ”Junttaus oli raakaa molemmin puolin. Elokuun ilta oli täynnä mitä uskomattomimpia huhuja, joita sai oikoa aamuun asti”. Samoja puheita toistettiin Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen. Historia toistaa itseään, demonit liikkeellä, kaappaus.
Kirjassa peruspomo Soini paljastaa filosofiansa: ”Joskus aikaisemmin ajattelin, että päätöksentekoa varten pitää olla jokin demokraattinen rinkipäkkärä ja kivet tai väenkokous. Tässä puolueessa sellainen ei valitettavasti onnistu”.
Eikä aiemmin onnistunut, siitä hän piti huolta. Mutta synkät pilvet lähestyivät uhkaavasti, se oli demokratia. Ne pilvet lähtivät liikkeelle Turusta 2015. Ensimmäinen myrskyvaroitus oli Jussi Halla-ahon pitämä kriittinen puheenvuoro median toiminnasta. Taputin kämmenpohjat helläksi.
Toinen oli Sebastian Tynkkysen valinta kolmanneksi varapuheenjohtajaksi, olin junttaamassa. Soini oli synkkä, niin oli pilvetkin, vaikka aurinko paistoi. Sebastian harjattiin kunnolla, ei muita. Hänet erotettiin, mutta otettiin takaisin. Harjasta loppui piikit, kuten Soinin kammasta.
Timo Soini kirjoittaa kirjassa Maisterisjätkä: ”En kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään oman äänestäjäkunnan ja puolueväen pettämistä”. Hän petti, vaikka muuta väitti. Eläkevirka sovittuna, Juha Sipilä ja Petteri Orpo auttoivat, vaikutti jopa presidentti.
Itse en voinut osallistua puoluekokoukseen perhesyistä. Sain tiedon puoluejohtaja valinnoista juhlapaikalle. Istahdin, mietin, ajatuksiin tuli vuosi 1982, kun presidentti Urho Kekkonen oli vakavasti sairastunut. Mietin silloin, miten rakkaan Suomen käy. Nyt mietin, miten meidän puolueen käy.
Yli kuukausi kulunut, ihmiset kannustaa toreilla, turuilla, viestein ja soittamalla. Toreilla ei sinisiä tulevaisuuksia näy, missä lie. Perussuomalaisten tulevaisuus on valoisa, siitä pitää huolen laaja kenttäväki, tukemalla puoluejohtoa. Demokratia on puhunut.