Viime kuukausina on puhuttu aivan liian paljon kaupungin eri rakennusten sisäilmaongelmista. Avoimia kirjeitä yleisönosastoilla on ollut riittämiin. Avoin kirje on kai tämäkin. Sillä erotuksella että en ole, enkä edes aio olla, poliitikontapainen. En yritä ratsastaa auringonlaskun valtuustoon tai edes lautakuntiin esittämällä huolestunutta samalla kun kaupungissa nähtävästi riittää löysää rahaa mitä omalaatuisimmilla tavoilla, joskus jopa marginaalisiinkin hankkeisiin.
Kaksi kolmasosaa tyttäristäni käyvät tälläkin hetkellä koulua rakennuksissa, joissa on todettu tai vahvasti epäillään olevan ongelmia sisäilman kanssa. Vanhempana minua ei lohduta mikään selvitys tai konsultin lausunto. Eikä minua lohduta Lappia-talon ylisuuret ja moninkertaisesti paisuneet kustannukset. Ei ravirata tai sen katsomo, eikä edes Jukolan viesti.
Luulen, että minua lohduttaisi se, että kaupungin päättäjät, nykyiset ja sellaisiksi aikovat, laittaisivat kerrankin prioriteettinsa kuntoon. Unohtaisivat mahdolliset hyvät veljet ja hyvät siskot, tai niiden puolisot. Unohtaisivat marginaaliset tapahtumat ja ensilumen ladut. Unohtaisivat unelman siitä että Rovaniemi olisi tai tulisi olemaan huippu-urheilun keskus, ja koittaisivat keskittyä siihen mikä on oikeasti tärkeää: oikeanlaisten elämisen edellytysten luomisen kaupungin asukkaille ja ennenkaikkea lapsillemme.
Vaikka en oikein jaksa uskoa. Toivoa toki saa.