Kun Roberta Gipp juoksi Bostonin maratonin vuonna 1966, naisurheilussa kääntyi uusi lehti. Naisten ei tuolloin ollut sallittua juosta kilpailuissa. Tuomarin hyökättyä juoksevan Robertan kimppuun hän tuli aloittaneeksi naisurheilijoiden esiinmarssin syntyneen mediakohun saattelemana.
Paljon on vettä virrannut väylässä tuosta päivästä ja edelleen naisurheiluun liittyy paljon epätasa-arvoisuutta, vähättelyä ja yhteiskunnallisia lieveilmiöitä, jotka eivät aina kestä edes eettistä tarkastelua.
Gippsin ajoista lähtien naisurheilun vaatimukset ovat kasvaneet. Roberta halusi toteuttaa intohimoaan, juoksemista, maailmassa jossa, liikunnallinen kyvykkyys määriteltiin miehisenä mittarina. Nuoren naisurheilijan valmentajana havahdun usein siihen, kuinka tiukassa prässissä nuoret urheilijat ovat. Miltä kuulostaisi 30 tuntia koulua, 20 tuntia harjoittelua, tähän päälle lukion läksyt ja loma-aikoina työt, jotta kesällä on varaa kilpailla. Naisurheilijoiden uupumus on yleistä, vaikka enää ei tarvitse taistella yleistä suvaitsemattomuutta vastaan.
Nuorista kaksoisuralla olevista naisurheilijoista uupumusta oireilee yli puolet. Kolmanneksella urheilijoista uupumusoireet kestävät läpi vuoden. Tuloksena usein on kyynisyys urheilua ja opiskelua kohtaan, mielenterveyden horjuminen ja urheilun lopettaminen.
Vaikka äkkiseltään ajatellaan, että urheilu on syypää uupumiseen, totuus on kuitenkin isossa kuvassa toinen. Useimmiten uupumus lähtee liikkeelle liiallisesta koulutöiden määrästä ja heijastuu urheiluun. Heijastuksia hoidetaan tuloksettomasti urheilu-uupumisena ja varsinainen syy jää hoitamatta.
Usein tavoitteellisesti ja tunnollisesti harjoitteleva naisurheilija suorittaa myös muilla elämän osa-alueilla. Koulun, harjoittelun, itsenäistymisen ja sosiaalisen kentän muuttuessa valmennukselta vaaditaan paljon. On havaittu, että urheilijan kyky tähdätä henkilökohtaiseen kehittymiseen ja jatkuvaan oppimiseen suojaavat riittämättömyyden tunteilta ja kyynistymiseltä. Kun taas muiden voittamiseen tähtäävät suoritustavoitteet ovat yhteydessä kyynistymiseen ja masentuneisuuteen.
Vanhempien tuen rooli nuoren urheilijan uupumisessa on myös merkittävä. Jos vanhempien odotukset ovat yksipuoliset ja kohdistuvat vain urheiluun tai koulunkäyntiin, ne suojaavat urheilijan uupumusta samalla osa-alueella, mutta ovat yhteydessä uupumiseen toisella osa-alueella. Vanhempien kanssa aikaa viettävät ja sosiaalista tukea kokevat nuoret eivät ole vaarassa uupua.
Nuorten valmennuksessa onkin keskityttävä sopeutumiskyvyn kehittämiseen sekä opetettava kehittymiseen ja oppimiseen tähtäävää tavoitteenasettelua. Jotta nuoret urheilijat saisivat olla oman elämänsä Roberta Gippsejä, on vaatimusten ja voimavarojen vaakakuppi oltava jokaisella hetkellä valmentajan ja urheilijan ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen lähtökohta.
Nuoren urheilijan korkeatkaan vaatimukset eivät aiheuta uupumusta, jos voimavarat koetaan hyviksi.