Petteri Pohja
Eniten melua yhteiskunnan asioista pitävät mielellään ne kenellä on vain yksi mielipide. Se oikea. Sitten ovat ne asiantuntijat, hiljaiset, joilla ei edes ole omaa mielipidettä. On vain tutkimustietoon perustuva näkemys, mikä kaikissa harmaan sävyissä voi olla vaikeasti nieltävää. Tarkkaan ajatteleminen on hidasta ja vaikeaa, siksi "mutulla" toimiminen on yleistä. Siksi suomalainen koululiikunta ja urheiluelämä polkevat polkemistaan ilman ketjuja. Ja saahan siinä polkea.
Aluehallintovirasto tiedotti keväällä päätöksen, jonka mukaan oppilailla tulee olla yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua koululiikuntatapahtumiin. Tiedotteessa sanotaan, että kouluissa ei saa kohdella samalla vuosikurssilla opiskelevia oppilaita eriarvoisesti siten, että ainoastaan juoksutestissä tietyn tason tulokseen yltävät oppilaat saavat lähteä juoksutapahtumaan. Kantelussa käsitellyssä koulussa oli kahdeksan neljäsluokkalaispoikaa ilmoittanut haluavansa osallistua kyseiseen tapahtumaan, mutta heistä vain joukkueeseen valitut viisi poikaa oli saanut lähteä.
Päätöstä on kritisoitu tasapäistämisenä, lahjakkuuksien sorsimisena, urheilun eetoksen vastaisena ja ties minä. Kritiikkiä ovat antaneet muun muassa kansanedustajat, Olympiakomitean henkilöstö ja "lajiniilot". Entäpä jos lähestyisimme tätä päätöstä tutkimustiedon pohjalta? Ei kokemusten tai mielipiteiden. Jos tutustuisimme uuteen opetussuunnitelmaan, sen perusteisiin tai kotimaisiin ja kansainvälisiin tutkimuksiin lapsuuden ja nuoruuden liikkumisesta ja urheilusta, niiden haasteista ja tietoon perustuvista ratkaisuista. Mitä sanovat liikunta- ja yhdenvertaisuuslait? Mitä jos pysähtyisimme miettimään urheilemisen eettisyyttä ja toimintamme perustavia arvoja? Mitä ne meille kertoisivat? Mitä luulette, kuinka hyvin tämä tieto muuntuu käytännöksi esimerkiksi kouluissa ja urheiluseuroissa? Onko voinut käydä niin, että aikuisten kotiläksyt ovat jääneet tekemättä?
Vaatii jatkuvaa työtä hakea luotettavaa tietoa ja ymmärtää sitä. Tietoa pitäisi osata myös soveltaa käytännössä, analysoida ja jopa luoda uutta. Uutta liikunnan menestyskulttuuria. Ei ole ihme, että on hankalaa ja että luotetaan omaan intuitioon ja järkeilyyn. Eikä ole ihme, että tietämättömyys naamioituu helposti vakuuttavan esiintymiskyvyn ja katteettoman itseluottamuksen taakse. Valitettavasti tietämisen tasoista alin ja käytetyin on sittenkin oma kokemus ja oman luulon pohjaton suo.
Hienoa, että oppilaiden yhdenvertaisesta kohtelusta on kanneltu ja hienoa, että se on päätynyt julkiseen keskusteluun. Kansallinen tavoite olla pohjoismaiden liikkuvin urheilukansa ei toteudu vanhoilla ja perinteisillä tavoilla. Eikö se ole jo nähty? Haluammeko jatkossa tehdä enemmän samaa, vai fiksummin?
Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen toivoo, että Opetushallitus ja OAJ ottaisivat kantaa Aluehallintoviraston päätökseen. Sitä minäkin toivon. Toivon myös paikallisten toimijoiden kantaa. Heinonen toivoo myös maalaisjärjen käyttöä. Sitä minä en toivo. Toivon, että lapsia liikutetaan tiedon, ei uskomusten perusteella.