Huippu-urheilun merkitystä muulle yhteiskunnalle on pohdittu tiiviisti vuosia, ellei vuosikymmeniä. Viimeisimpänä Hjalliksen työryhmä pohdiskeli 12.9. julkaistussa OKM:n raportissa, että tarvitaan lisää selontekoa ja olympiakomitean pitäisi myös asiaa pohtia. Sitä edelliset pohdinnat loihtivat hihoistaan HuMu ja Risto Niemisen työryhmä.
Arviointia urheilumaailman tilasta on tehty sisäisesti ja ulkoisesti. Paljon on ollut pohdiskelua, mutta vain vähän villoja. Ei ole löytynyt näistä pohdinnoista urheilun arvoa eikä merkitystä yhteiskunnalle. Ei ole löytynyt ratkaisuja maailmanmenon muuttamiseksi, eikä varsinkaan ratkaisujen tekijöitä. Kukapa sitä jakkaraa oman takapuolen alta potkaisisi?
Ongelma on kahtaalla. Suomalaiset kyllä arvostavat ja ihailevat urheilua ja urheilijoita. Onhan urheana oleminen kirjoitettu syvälle ihmisen DNA:han. Tarve mennä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt. Tämä sisäsyntyinen saavuttamisen himo on meidät vienyt kuuhunkin, kaikesta epävarmuudesta ja riskeistä huolimatta.
Arvostuksen mittarina käytettävä raha ei kuitenkaan kohdennu urheiluun eikä urheilijoille, vaan rakenteisiin. Suomalainen urheilujärjestelmä on ns. ”top-heavy”, ylhäältä raskas. Rakennetta ylläpitää kapea ja muuttumaton seurapiiri.
Vastaavasti muissa pohjoismaissa raha ohjautuu huomattavasti paremmin ruohonjuuritasolle. Siksi myös liike-elämä osallistuu mittavammin sponsorointiyhteistyöhön, kun yhteistyön läpinäkyvyys ja vaikuttavuus ovat parempaa, eikä raha huku järjestösosialismin syövereihin.
Ministeri Tarasti iski toisen ongelman ytimeen Liikuntatieteen päivillä elo-syyskuun vaihteessa. Kansainvälinen huippu-urheilu on eriytynyt omaksi teolliseksi viihdebisnekseksi. Yleisradio maksaa urheilutapahtumien televisiointioikeuksista sellaisia summia, joilla rahoitettaisiin ammattilaisiksi satoja suomalaisia urheilijoita ja valmentajia.
Ei ole huippu-urheilu Suomessa resursseista kiinni. Urheilu viihteenä on kyllä sinänsä tärkeää. Urheilun elämyksellisyys itse toteutettuna tai katsojana korostuu nykyaikana entisestään. Sosiaalisen kohtaamisen, ajan ja tekemisen jakaminen sekä näistä syntyvän itsensä toteuttamisen ja yhteisöllisyyden tarve on valtava, eikä se ole vähentynyt edes tänä mobilisoituneena digiaikakautena. Urheilun merkitys yhteiskunnalle on kollektiivisten elämysten aiheuttama voimaantuminen ja kansakunnan rivien tiivistyminen. Minusta tulee me. Joukkuelajit ovat tämän ilmiön siivittämänä harppailleet sekä viihteen että maailman huipulle.
Perinteiset yksilölajit elävät edelleen luterilaisessa työn kurimuksessa. Urheilu on vain harrastelua, mikäli se ei ole epämiellyttävää ja raskasta. Suomalainen yksilöurheilija tehdään vain nöyrästi kärsien, suolla juosten, susia ulvoen tai listimällä kaveria molskiin. Sellainen on suomiurheilun eetos.
Harmi vain, että viihde myy paremmin. Vai pitäisikö siitä oppia? Ministeri Tarastin mukaan entiseen ei ole paluuta. Entä voisiko tapahtumien televisiointi siirtyä kokonaan maksukanaville, jolloin niistä maksaisivat vain ne, jotka haluaisivat. Ja säästyneet yhteiset varat voisi käyttää siihen, että jatkossa yhä useampi omasta kylästä ponnistanut urheilija siellä maksukanavilla tähtenä näkyisi?