Liik­ka­mai­kan ku­per­keik­ka: Me­nes­tyk­sen pimeä puoli – Urheilu on vain väline itseksi kas­va­mi­sen mat­kal­la

Nuoruudessa moni innostuu etsimään menestystä kilpakentiltä. Moni rovaniemeläinen lupaus on viime vuosina menestystä maistanutkin. On ollut ilo ja onni seurata sivusta taitoa ja tunnetta, joka nuorista urheilijoistamme huokuu.

Nuorten menestys aiheuttaa myös huolta. Jatkuuko menestys? Kestääkö se aikuisuuteen? Mitä jos en enää pärjää ja häviänkin? Kestääkö pää?

Lapsuuden ilo ja innostus voivat muuttua nuoruuden ahdistukseksi ja epäilyksi.

Eikä tällainen muutos aina suinkaan ole näkyvää, vaan hyvin usein hiipivää ja salakavalaa.

Ikävintä monesti on se, että valmennus ja taustajoukot ajavat itsensä hybrikseen, vauhtisokeuteen, jossa sekoittuvat katteeton itseluottamus ja hätäinen kunnianhimo. Silloin oppiminen ja kehitys loppuvat. Urheilijan, valmentajan ja taustajoukkojen on osattava havaita ja ehkäistä vauhtisokeutta ylläpitääkseen kestävää kehittymistä urheilijana ja kasvua ihmisenä.

Perusta vauhtisokeudelle on luotu, kun alamme uskoa olevamme poikkeuksellisen lahjakkaita, ainutlaatuisia ja oikeutettuja erityiskohteluun, kun olemme inhimillisen virheellisyyden ulottumattomissa ja puhallamme itsemme täyteen omaa erityisyyttä. Kun parjaamme toisenlaisia näkemyksiä ja vetäydymme omaan suljettuun piiriimme, suljemme oppimisen mahdollisuudet ja yhteistyön voiman.

Kontrolli kaikesta toiminnasta ja jatkuva huomion tarve ovat merkkejä vallallaan olevasta hybriksestä ja epävarmuuden peittelystä. Vauhtisokeudessa usko omaan oikeamielisyyteen on niin vahva, että kaikki muu leimataan vääryydeksi.

Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Kun kiipeät vuorelle, niin huomaat, että on olemassa muitakin vuoria ja muitakin kiipeilijöitä.

Meidän pitäisi tajuta, että menestys on taattu, kun valmentajat ja vanhemmat lakkaavat kilpailemasta, kenelle meistä kunnia kuuluu. Annetaan urheilijoiden urheilla itselleen.

Kun egojen taistelukentällä päästetään irti omista itsekkäistä tarpeista ja rooleista sekä omasta oikeassa olemisen pakosta, meillä on mahdollisuus oppia, kasvaa ja kehittyä ansaitsemaamme mittaan. Muuten ainoa, mitä meistä muistoksi jää, on ruma irvistys urheilun eettisistä periaatteista. Urheilu on kuitenkin vain väline itseksi kasvamisen matkalla.

Tulevan menestyskulttuurin löytämiseksi ja määrittämiseksi meidän on hyvä ottaa oppia vuorikiipeilijöistä. Lopullisen tavoitteen tulee olla koko ajan selkeänä mielessä. Se tarkoittaa sitä, että pitkän ylösnousun jälkeen pitää päästä myös alas. Mitalit eivät riitä, on myös pysyttävä ihmisenä.

Toisekseen on oltava ehdoton luottamus kiipeilytoveriin. Luottamus on kaiken inhimillisen toiminnan perusedellytys. Kolmas viisaus on tarvittaessa osata nöyrtyä, antaa periksi ja keskeyttää kiipeäminen, vaikka huipulle olisi enää vain pieni matka. Kohdattuaan omat himot ja pelot itsessään, on helpompi kohdata elämä myös kilpakenttien ulkopuolella.

Petteri Pohja

Lapin amk:n Liikunnan ja vapaa-ajan koulutuksen opettajat kirjoittavat tällä palstalla liikunnan, urheilun ja hyvinvoinnin ilmiöistä eri ikävaiheissa.
Ilmoita asiavirheestä