Eletään lämmintä kesäpäivää muutama suvi taaksepäin. Katselen, kuinka lapset juoksevat kentällä pallon perässä. Hymyilyttää. Meno on iloista, kunnes taian rikkoo kentän laidalta aikuisen käheä huuto: "Nouse ylös, nouse ylös, leikkaa vasemmalle!"
Lapsi, joka hetki sitten juoksi innoissaan pallon kanssa kohti omaa maalia ja kuvitteli olevansa maailman suurin tähti, pysähtyy niille sijoilleen. Huuto jatkuu jostain ylösnousemuksesta ja pienet suupielet kääntyvät paniikinomaiseen irvistykseen. Ylösnousemusta ei tapahdu, ja turhautunut aikuinen pudistaa päätään ja korostaa pettymystään kääntämällä selkänsä. Itku tulee, minulle ja lapselle.
Mitä juuri tapahtui? Peli otettiin pois lapselta. Aikuinen varasti sen kuin tikkarin. Kuusivuotias ei ymmärtänyt ohjeita eli toimi väärin. Vain hetkeä aikaisemmin hän oli iloinnut yhdessä pelaamisesta, sitten hänet nykäistiin maailmaan, jota kuusivuotiaan on mahdoton ymmärtää. Kun aikuinen karjaisee, motivaatio kääntyy lapsen sisäisestä lähteestä eli mielikuvituksesta ulospäin. Lapsesta tulee vastuullinen aikuisen tunteesta.
Lapsesta ei tullut uutta Jari Litmasta , vaan hän äänesti jaloillaan.
Huipulle pääsy vaatii sisäistä intohimoa, sitä motivaation lähdettä, joka pitää lapsen nauttimassa hetkestä rakkaiden harrastustensa parissa. Silloin tekemisen tunteja ei lasketa eikä tehdä kausisuunnitelmia "tärkeiden pelien" voittamiseksi. Niiden aika on paljon myöhemmin. Lapselle riittää, että hän viihtyy ja tuntee olonsa turvalliseksi ilman aikuisen hänelle asettamia paineita. Silloin lapsi kiinnittyy harrastuksiinsa ja liikuntaan omilla ehdoillaan, ei lajin.
Urheilun ei tarvitse olla kaikkien juttu, mutta liikunnan, leikin, pelaamisen, tekemisen riemun ja yhteisöllisyyden täytyy olla kaikkien juttu. Jokaisen lapsen pitää saada tuntea olevansa riittävä. Vain siten voimme ajatella, että alle kahdeksanvuotiaiden uudet terveysliikunnan suositukset, eli kolme tuntia liikuntaa päivässä, tulevat täytetyiksi. Mielestäni suosituksen pitäisi kuulua; kolme tuntia paineetonta, lapsilähtöistä liikuntaa päivässä.
Ajatus "lapsilähtöisestä liikunnasta" saa usein surkuhupaisia piirteitä. Lapsi voi viihtyä tunnin lumikasassa kiipeillen, mutta viihtyminen tunnin mittaisissa ohjatuissa harjoituksissa voi olla tekemätön paikka.
Jos etsittäisiin kaupungin lapsilähtöisintä liikuttajaa Rovaniemellä, antaisin ääneni Konttisenrannassa nököttävälle Angry Birds -puistolle. Siellä kukaan ei huuda lapsellesi, miten hänen pitää juosta, kiivetä, hyppiä ja tasapainoilla, ja silti hän tekee sitä hiki päässä. Samaa iloa ja innostusta löysin myös viime viikolla rovaniemeläisten liikuntatoimijoiden Säpinää Syksyyn -tapahtumassa, jossa 2 500 lasta liikkui ilman suorituspaineita.