Tämä on kirje lapsuusvuosieni yleisurheiluvaikuttajalle. Emme ole olleet juurikaan tekemisissä noin viiteentoista vuoteen.
Harrastin lapsena yleisurheilua. En tiedä, miten harrastuksen pariin päädyin – ehkä pienellä paikkakunnalla oli tavallista kärrätä lapset kesäisiin yleisurheilukilpailuihin. Sen kuitenkin muistan, että jo ekaluokkalaisena kisailu oli tuttu juttu. Sain ensimmäisistä koulun yleisurheilukilpailuista kaksi kultaa ja yhden hopean.
Pärjäsin omassa ikäluokassani hyvin, joten mukavahan kilpailuissa oli käydä. Jossakin vaiheessa päädyin paikallisen seuran yleisurheilukouluun. En muista harjoituksista kovin paljoa, mutta muistoissa toistuu yksi asia: sinä ja tapasi valmentaa.
Lapsena kokee usein tulevansa jotenkin ohitetuksi, ja lapsia ohjataankin antamalla yhteisiä ohjeita kaikille. Muistan käyneeni kanssasi paljon henkilökohtaisia keskusteluja. Sinä osasit ohjata tavalla, jonka ansiosta koin olevani tasavertainen, tärkeä ja arvokas. Tietysti olinkin, siis aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin osallistujat. Urheilijana tuskin olin kovin erityinen: yleisurheilukoulun ulkopuolella taisin harjoitella aika harvoin, enkä sitten lopulta enää pärjännytkään piiritason kisoissa.
Urheilijaa minusta ei tullut, mutta liikunta-alan ammattilainen kuitenkin. Nykyään tiedän, että itseohjautuvuusteorian mukaan koettu pätevyyden tunne on yksi kolmesta sisäisen motivaation peruspilarista. Toisin sanoen sellaisia asioita, joissa kokee olevansa hyvä, on mukava tehdä. Kaksi muuta ovat mahdollisuus vaikuttaa ja yhteenkuuluvuuden tunne. Tekeminen tuntuu mielekkäämmältä, kun siihen liittyviä päätöksiä saa tehdä itse, ja tuntee olevansa arvokas osa porukkaa.
Erityisesti pätevyyden tunteen tukijana sinä olit erinomainen: annoit palautetta tavalla, joka sai minut uskomaan itseeni ja potentiaaliini. Koin olevani taitava. Tällainen huomatuksi tuleminen on erittäin tärkeää, sillä pelkät palkinnot eivät olisi tuoneet samanlaista tunnetta ̶ kyllä lapsikin tajuaa, että silloin voittaa, kun vastassa ei satu olemaan ketään parempaa, ja tyhjänkehumisenkin erottaa vilpittömästä viestinnästä.
Vaikka yleisurheilu-urani hiipui yhtä aikaa kisamenestyksen kanssa yläasteelle siirtyessä, minuun oli jäänyt jälki. Usko omaan liikunnallisuuteen kannusti myöhemmin esimerkiksi uusien lajien aloittamisessa. Liikunta-alalle päätymiseen vaikuttajia ja vaikuttimia on ollut toki muitakin, mutta muistelen lämmöllä viikoittaisia yleisurheiluharjoituksia ja mukavia kisareissuja linja-autossa.
Toivoisin kaikkien lasten elämään yhtä Aatosta – oli se sitten liikunnan tai muun harrastuksen parissa. Samoin toivon kaikille lapsille mahdollisuutta mukaviin liikunnallisiin kokemuksiin.
Urheilu ei ole kaikkien intohimo, mutta elämänmittainen, hyvinvointia edistävä ja positiivinen suhde liikuntaan olisi hyvä juttu. Uskon, että yhdyt ainakin jälkimmäiseen toiveeseeni.
Olen usein ajatellut kertoa tämän sinulle: Lämmin kiitos, Aatos!