Urheilumaailmassa on edelleen kaksi ihmettelyn aihetta yli muiden. Miksi nuoret eivät liiku tarpeeksi ja miksi emme pärjää huippu-urheilussa entiseen tapaan?
Ihmeellistä se onkin, sillä syyt ovat hyvin selvillä ja ratkaisuehdotukset kaikkien saatavilla. Kohta kirkkokin on uudistumiskykyisempi kuin urheiluihmiset. Perinteinen resepti on ollut tehdä samaa enemmän, kovempaa ja aikaisemmin. Päätä patteriin, huutaa koutsi. Suunnitellaan, ohjataan, mitataan, kehitetään, optimoidaan, tehdään kaikkemme, joka hetki.
Sen lisäksi hoetaan, että nuorten omaehtoisen liikkumisen täytyy lisääntyä! Vapaa-aika on käytettävä tehokkaammin. Muuten paha meidät perii. Mutta kun tulet meidän seuraan, niin tässä on sinulle tavoitteet ja harjoitus- ja kilpailuohjelma, jota tulee noudattaa.
Onko ihme, ettei kiinnosta? Olisiko sinusta hauskaa ja nautinnollista toteuttaa vapaa-ajallasi toisten unelmia? Nuorille vapaa-aika tarkoittaa nimenomaan omaehtoista aikaa. Tiukasti ulkoa ohjattu kilpaurheilu ei mahdu nuorten vapaa-ajan käsitykseen, siitä on tullut työtä.
Huipulle pyrkimällä pyrkimisen aikuiskeskeinen hapatus nakertaa sekä liikkumisen laajaa perustaa, mutta myös huippu-urheilun edellytyksiä menestyä. Nuorten oma näkemys urheilusta ja sen toteuttamisesta kun ei vastaa liikuntapolitiikan, seurajohtajien ja -valmentajien intohimoja.
Voisimmeko me aikuiset luopua halusta saada osa menestyksen suomaa kultaista kehää? Mihin sitä ehjä aikuinen tarvitsee?
Jotta ratkaisisimme nuorten hälyttävän alhaisen liikkumisen ongelman, on kontrollin, toimenpiteiden ja ohjauksen lisäämisen sijaan mahdollistettava nuorten aito itsemääräämisoikeus ja vapaus omaan tekemiseen.
Mistä muualta kasvaa merkityksen tunne, kuin omista valinnoista? Mistä löytyy oma paikka muualta kuin omasta valinnasta? Mistä muusta kasvaa nuori vahva ihminen kuin omista valinnoista? Mistä muusta voi olla aidosti ylpeä kuin omasta halusta ja päätöksestä kummunneesta onnistumisesta ja saavutuksesta?
Huippu-urheilijaksi kasvu edellyttää aivan erityislaatuista motivaatiota. Se syntyy urheilusta nauttimisesta, omasta halusta oppia ja kehittyä sekä sisäsyntyisestä kilpailuvietistä.
Jos urheilutoiminnassa keskityttäisiin hauskuuteen ja nautintoon, lisäisikö se nuorten osallistumista? Lisäisikö se huippu-urheilun kannalta tärkeää laajaa harrastuspohjaa, josta motivoituneet lahjakkuudet nousisivat varmemmin? Minkälaista olisi nuorten johtama toiminta ja elämä, jossa intohimo, vapaa-aika ja joskus myös urheilu-ura kohtaisivat? Sattumalta ja sivutuotteena, ihan itsestään.
Jos nykymallinen huippu-urheilujärjestelmä pysähtyisi ajattelemaan, että menestymisen mahdollistaa vain sattuma, se vapauttaisi energian elämän tärkeille asioille. Silloin aikuisten hyvä tarkoitus ajatella nuorten puolesta ei kääntyisi itseään vastaan. Ja maailman tärkein sivuseikka, huippu-urheilu, nousisi myös kuopastaan.
Mutta mitä on urheilu ilman kullan ja kunnian tavoittelua? Olisiko se luovuttamista?