Lef­fa-ar­vio: Samuli Val­ka­man uusin elokuva jää pik­ku­ki­vak­si jol­lot­te­luk­si

Samuli Valkaman elokuvalla Saattokeikka on hyvä tarkoitus. Se puhuu monikulttuuristen ihmisten välisen ymmärryksen mahdollisuudesta. Elokuva antaa sijaa myös erilaisille sukupuoli-identiteeteille.

Loppupeleissä Saattokeikka päätyy isien ja poikien suhteen rakennuspalikaksi ja erilaisten perhesiteiden puolestapuhujaksi.

Merkittävin piirre Saattokeikassa on, että se tuo kotimaiselle leffalle harvinaisen monikulttuurisuuden esille. Tämä näkyy sekä sisällöllisesti että tekijöiden kautta. Näyttelijöissä on mukana maahanmuuttajataustaisia ihmisiä. Käsikirjoituksesta vastaa Valkaman lisäksi Khadar Ahmed .

Vahinko vain, että lopputulos ei ole sympaattista pikkukivaa kummempi.

Vanha ja kärtyinen Veikko ( Heikki Nousiainen ) asuu kerrostalossa, jonka pääasialliset asukkaat ovat maahanmuuttajia. Hänen terveytensä reistailee eikä tummahipiäinen ja kovaäänistä musiikkia soittava nuorisokaan juuri vierasta kammoavaa mieltä ylennä.

Veikko tapaa sattumalta nuoren Kamalin ( Noah Kin ), joka tekee hanttihommia. Pojan isä on Keniassa. Äiti on suhteessa uuden miehen kanssa, mutta tämä ei käy Kamalille. Hän tahtoo isänsä luo Keniaan. Sitä varten hän tarvitsee rahaa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Veikko palkkaa Kamalin kuskiksi. Kiukkuisella vanhuksella on tarve tehdä matka, jota ei aluksi liiemmin selvitellä.

Kaksi toisilleen vierasta ihmistä laitetaan matkaan, jossa tutustutaan paremmin toisiinsa. Tämä on tietenkin tuttu asetelma miljoonasta muusta elokuvasta, olkoonkin, että tällä kertaa toinen on kotimaisittain harvinaisempi maahanmuuttajataustainen henkilö.

Alkuasetelman petaamisessa on epäuskottavuutta. Elokuvan alku pelaa kuitenkin kohtalaisen sutjakkaasti. Sävy on komediallinen ja kevyt.

Alku antaa odottaa syvempiä sisällöllisiä iskuja. Henkilöiden ja eri kulttuurien väliset kipukohdat jäävät ponnettomiksi ja kilteiksi. Saattokeikka tuntuu sisällöllisesti ja toteutuksellisesti keskeneräisesti toteutetulta. Se on turhauttavaa, koska aiheessa on ytyä ja ajankohtaisuutta.

Heikki Nousiaisen suoritus kiukkuisena, omia kipukohtiaan potevana on elokuvan painavinta antia. Vaimo on kuollut ja suhde omaan poikaan on vaikea. Noah Kinin näyttelijätyö jää juuri ja juuri siedettävän siloposkiseksi ja sieluttomaksi.

Kari Kellokumpu