Lef­fa-ar­vio: Rogue One on tiu­kas­ti sitä samaa

Rogue One -leffassa ei ole Star Warsin tuttuja alkutekstejä. Päällekäyvän musiikin on hoitanut John Williamsin sijaan Michael Giacchino . Siihen olennaiset muutokset jäävätkin.

Gareth Edwardsin Rogue Onessa eletään aikaa ennen ensimmäistä Star Wars -elokuvaa Uusi toivo (1977). Se ei ole kuitenkaan varsinainen numeroitu Star Wars -leffa, vaan ensimmäinen kolmesta Tähtien sota-sarjan liepeillä liikkuvasta elokuvasta.

Rogue One on suoraviivainen sotaelokuva, joka nappaa keskeiseksi henkilökseen Jyn Erson ( Felicity Jones ). Hän on tiedemies Galen Ersonin ( Mads Mikkelsen ) tytär.

Imperiumin pahispomo Krennic ( Ben Mendelsohn ) pakottaa Jynin isän rakentamaan superasetta. Sen avulla Imperiumi voisi hallita ja alistaa suvereenisti avaruuden kansoja.

Elokuva hyppää pari vuosikymmentä eteenpäin. Jyn on nyt nuori nainen. Hän on sivussa hajanaisen Liiton käymästä kapinasta Imperiumia vastaan, mutta hän tulee tietenkin vedetyksi mukaan jaloon taistoon fasismityyppistä hallintoa ja pahuutta vastaan.

Star Wars -uskovaisille Rogue One on mannaa, etenkin heille, jotka eivät halua uusia virityksiä. Rogue Onen maailma on tuttu, turvallinen ja riskitön. Luotu maailma tuntuu onneksi fyysiseltä, todelliselta. Mukana vilahtaa tuttuja hahmojakin.

Rogue One on toki aikaisempaa tummasävyisempi erityisesti alkupuoliskollaan. Huumoria on vähemmän. K-2SO-robotti (äänenä Alan Tudyk ) keventelee hommaa mallikkaasti. K-2 on leffan mieliinjäävimpiä hahmoja.

Rogue One viljelee tuttujen Star Wars-ainesten lisäksi muistakin elokuvista tuttuja kliseitä. Tapahtumien lisäksi myös vuorosanat ovat arvattavissa monessa kohtaa.

Leffan tarinakaan ei ole suoraan sanoen kummoinen, jos sen riisuu kaikesta Star Wars -sälästä ja toiminnan sisään rakennetuista jipoista. Toisaalta käsikirjoitus liittää Rogue Onen pätevästi osaksi Star Wars -saagaa.

Katsoessa kliseet ja elokuvan tarinan yksioikoisuuden unohtaa helposti, sen verran taitavasti Rogue Onessa hyödynnetään annetut ainekset. Sotaisan elokuvan toiminta on jäntevästi ja hallitusti toteutettua.

Elokuvan visuaalisuus on odotetusti näyttävää. Lopun taisteluissa se on jo megalomaanista pieneen puuduttavuuteen saakka.

Gareth Edwards ei onneksi unohda henkilöhahmoja, vaikka loppua kohden kiinnostus heihin laimeneekin. Felicity Jonesissa on ytyä elokuvan sankarittareksi. Hänestä löytyy jopa sielua toiminnan melskeessä. Muutkaan hahmot eivät petä, mutta mitään erityistä ei nähdä.

Kari Kellokumpu