Lef­fa-ar­vio: Onko Elle vuoden paras elo­ku­va?

Tämän arvioni otsikossa on huomionhakuisuutta. Se on pientä hollantilaisen Paul Verhoevenin elokuviin verrattuna. Kiistelty ohjaaja käyttää mielellään provokaativisia aineksia elokuvissaan.

Väkivallan ja seksin yhteys on yksi ohjaajan teemoista. Siitä lienee kuuluisin esimerkki Sharon Stonen tähdittämä Basic Instinct .

Elle toteutettiin ranskalais-saksalais-belgialaisena tuotantona. Yhdysvaltalaisille rahoittajille aihe oli liian uskalias.

Ulkoisesti Elle näyttää tyypillisen eurooppalaiselta hyvinvoivan keskiluokan kuvaukselta, mutta sisältö kieputtaa yleisöä totuttua kiinnostavammin – oli elokuvan sisällöstä ja merkityksestä mitä mieltä tahansa. Vuoden elokuva-äänestyksissä Elle ainakin tuntuu pärjäävän.

Verhoeven hätkäyttää katsojan hereille heti alussa. Ulkopuolinen tunkeutuja raiskaa naisen hänen omassa kodissaan. Väkivallan äänet tunkevat yleisön korviin. Katsoja näkee naisen kissan todistavan tyynesti tapahtuman.

Normaalilogiikalla raiskatun naisen, Michéllen ( Isabelle Huppert ) elokuvallinen tarina menisi niin, että seuraavaksi katsoja näkisi ambulanssin ja paikalle saapuvan poliisin. Verhoeven heittää kintaalla normaaliudelle. Hän laittaa raiskatun naisen siivoamaan raiskauksen jäljet, käymään kylvyssä ja ruokailemaan.

Michélle ei ota yhteyttä poliisiin. Hän ei vaikuta kokevan itseään uhrina, vaikka Michélle ostaa turvakseen pippurisumutteen ja kirveen.

Raiskausta seuraavana päivänä hän palaa työhönsä. Hän on videopelifirman johtaja, joka pitää nuoria alaisiaan tiukasti otteessaan. Käy ilmi, että yhtiössä kehitellään väkivaltaista raiskauspeliä.

Michéllen ja raiskaajan välille kehittyy omalaatuinen peli, jonka sulattamisessa hämmentyneellä katsojalla voi olla tekemistä. Naisen reaktiot tapahtumiin eivät etene totutun kaavan mukaisesti, eivät liiemmin Michéllen sosiaaliset suhteet. Kaiken lisäksi Michéllen ja hänen psykopaattisen isänsä karmaiseva menneisyys antaa leffalle oman mausteensa.

Verhoeven sekoittaa sumeilematta katsojan iloksi tai kauhuksi kerronnallisia keinoja. Elokuva kuljettaa mukaan aineksia trilleristä, mustasta komediasta, satiirista, kauhusta, perhedraamasta, parisuhde-elokuvasta ja psykologisesta draamasta.

Lopputulos on silti pisteliäällä tavalla tiukka, otteessaan pitävä, hallittu, tapahtumiltaan ennakoimaton ja katsojien mielipiteitä jakava.

Elle on Isabelle Huppertin näytös. Hänen käytöksensä, tekemisensä, ilmeensä ja vuorosanansa ohjaavat leffaa vahvasti. Verhoeven ja Huppert pakottavat katsojan miettimään päähenkilöä ja antamaan Michellen persoonalle ja toiminnalle selityksiä. Elle kaivertaa mielessä pitkään katsomisen jälkeen.

Leffasta kiinnostuneiden kannattaa lukea Isabelle Huppertin haastattelu viime perjantain Helsingin Sanomista .

Kari Kellokumpu